Päivä 7. Toimistohommia.

Nukumatti tarjosi nuijanukutuksen, heräsin niiltä sijoiltani, missä olin illalla silmäni ummistanut. Unet jäi silti vähän lyhyiksi ja aamutahmaisilla aivoilla kuuman suihkun jälkeen tein virhepäätelmä: aurinko eli kesä, eli lämmin, eli mekko ja sandaalit. Kuljettaja nouti jo kahdeksalta, olin vedellyt oshikandelaa, siis mangopiimää, kevyeksi aamupalaksi ja hilpaisin autoon ajatellen, että kyllähän tämä päivä tästä vielä lämpenee.

Toimistolla joku oli taas ilokseni tyhjentänyt raikastinsprayn huoneeseeni, mutta onneksi avannut myös ikkunan. Talot täällä viilenevät, kun hiekkaisen maan yölampötilat painuvat lähelle nollaa. Päiväsaikaan ikkunoita pidetään siis auki lämpimän ilman toivossa, mutta eipä se +10 asteen ilmavirta aamukohmeista toimistotyöläistä kauheasti lämmittänyt.

Olin kuitenkin koko päivän aika reipas, sain valmisteltua useampiakin koulutusmateriaaleja. Tavallaan on harmi, että nämä kaksi ensimmäistä koulutusta ovat samalla reissulla, sillä en yhtään tiedä mitä odottaa. Aivan kaikkeen en ehtinyt valmistella kirjallisia materiaaleja, mikä on harmi, koska osallistujilla ei ole kuulemma tapana tehdä muistiinpanoja. Osittain johtunee siitä, ettei ole tapana ja osittain siitä, ettei ole välineitä, joilla niitä tehdä. Pohjoisen alueyhdistys, jossa ensimmäisen koulutuksen pidän (tai pidämme, sekin on hieman vielä epäselvää) on ponteva ja kokenut, mukana on koulutettuakin väkeä kuten opettajia. Koillisessa tai idässä, jonne sen jälkeen suuntaamme, kapasiteetti on kuulemma vähäisempää ja tavoitteena on käsitellä muun muassa sitä, mikä on kokousmuistio ja miten sellainen tehdään. Se, miten aiheesta koulutan ilman kirjallisia välineitä, jää nähtäväksi.

Paikalliseen tyyliin asioita ei liiemmin etukäteen suunnitella. Eilisillä automatkoilla esimieheni vielä soitteli majapaikkoihin ja tiedusteli ruokailujen hintaa, huonehintoja ja kokoustilojen olemassaoloa. Kuulemma kolmannen paikallisyhdistyskoulutuksen paikka riippuu sitten siitä, jääkö tästä ekasta reissusta rahaa enää matkustaa lisää vai kutsutaanko osallistujat tänne Windhoekiin. Se tuntuu absurdilta - eikö suunnittelemalla olisi onnistuttu löytämään kohtuuhintaiset kokoustilat?

Teetauolla sain esimieheni pullasta puolet. Meni mahaan ennen kuin muistin ajatella kameraa, mutta suomalaista sisartaan tiiviimpi, kosteampi, öljyisempi ja vähemmän makea se ainakin oli. Liekö leipä vai pulla, jollain kolmannella nimellä sitä kutsuttiin. Sen lisäksi pistelin poskeeni paikallista tummaa leipää, joka muistuttaa lähinnä saksalaista happamatonta ruisleipää. Pikavilkaisu kääreeseen osoittikin, että tuote on "Berliner Brot", joten ihmekös tuo. Leivän päälle vain avokadoa ja avot! Kaksi ostamaani avokadoa ovat olleet kumpikin ihan loistoyksilöitä. Eurooppalaisiin serkkuihinsa erona on vain vähän vaaleampi väri ja aivan valtava kivi hedelmän sisällä, mutta sormituntumalla kypsän yksilön kyllä tunnistaa. Rooibosteehenkin tottuu.

Annansilmät-kalenterin luminen maisema aidanseipäineen sopi aamun horkkakylmyystunnelmiin hyvin.

Vielä ennen lounasta ehdin huhkia töitä ja välillä lämmittelyhyppelyn aikana bongasin ilmoitustaululta Annansilmät-seinäkalenterin! Kuvanneeko paikallisten aikakäsitystä vai kalenterien ylitarjontaa, tämä esittelee kotoisasti edelleen tammikuuta. Samalla seinällä on viime vuonna täällä järjestetty atk-koulutus, jossa Näkövammaisten Keskusliiton atk-apuvälinekouluttaja Erkki Suorlahti koulutti paikallisia käyttämään ilmaista NVDA-ruudunlukuohjelmaa. Ekillä lienee virallisempikin titteli, mutta niistä viis - koulutusta muistellaan täällä suurella innolla ja ihastuksella lähes päivittäin. Se on avannut monelle aivan uudella tavalla itsenäisen tietokoneen käytön maailman. Eki on loistava, kouluttanut minutkin.

Kuvia Ekin atk-koulutuksesta vuodelta 2013.

Lounaaksi riisiä, orishi paikallisella kielellä. Yksi työntekijä sanoi, että kieli on oshiwanbo, mutta olen ymmärtänyt että se olisi alueen nimi (siitä Ambomaa) ja kieli olisi (oshi)donga. Ehkä tämä selviää. Muitakin sanoja opeteltiin, mutta ne on vaikea muistaa, sillä lähes kaikki alkaa o:lla tai oshi:lla. Kävi ilmi, että yksi kuntoutuksen työntekijä on papin tytär ja isänsä on opiskellut Helsingin teologisessa. Perhe on asunut kuusi vuotta Suomessa ja hän käynyt sen ajan suomalaista päiväkotia, mutta unohtanut kielen sittemmin. Nyt sanoja kertaillessa poimii kuitenkin sanat nopeasti käyttöönsä. Kun kerroin ostaneeni oshikandelaa, hän totesi heti, että piimäähän, se muttei niin hapanta.

Osaan henkilökunnan nimistä noin puolet, mutta nyt viikon jälkeen niiden suoraan kysyminen tuntuu hankalalta ja vaivaannuttavalta. Täytyy ryhtyä urkkimaan. Tänään tosin soitin pistekirjapainon puolelle tarkoituksenani saada valmistelemani materiaalit tulostettavaksi. Puhelimeen vastasi oikolukija Susan(n)a, joka hoki Inkulle, että "täällä on Tytti", johon Inkku vastasi hämmästyneenä, että "ai kuka?!" ja tätä sitten aika tosi monta kertaa. Sussu osaa lausua mun nimen hyvin ja mua alkoi jo naurattaa ihan kauheasti. Lopulta Inkku riensi muistitikku ojossa mun luokseni, nappasin tikulta parit virukset ja sain dokumentit annettua sille.

Toimistokäytännöt on erilaisia kuin Suomessa. Tänään mulle sanottiin vaivihkaa, että toimiston ovi on pidettävä kiinni. En tiedä, onko kyse työkultturista vai siitä, että siten ilmavirran mukana kulkevan hiekan hakeutumista sisään voidaan edes hieman hillitä. Näkövammaisten liitto kuntoutuskeskuksineen toimii isossa yksikerroksisessa omakotitalossa ja sen sivurakennuksessa, mutta toisten huoneessa pistäytymisen sijaan kaikki, siis aivan kaikki, hoidetaan puhelimitse. Ja se puhelinhan sitten laulaa. "Kohta on sitten teetauko" soittaa yksi ja hetken päästä toinen: "Nyt teelle!" Myös vikasoittoja sattuu toisinaan, joten välillä tuntuu, että työskentelisi puhelinkopissa. Pohjois-Irlannissa asuessani onnistuin välttämään kahta iltaa lukuunottamatta kaikki respavuorot, mikä oli helpottavaa, sillä puhelimeen vastaaminen on jännittävää. Täällä sitä ei voi välttää, vastattava on. Ja soitettavakin ilmeisesti.

Perinteinen lankapuhelin. Nostalginen olo, tästä saisi kitarankin viritysäänen.

Toimistokulttuurista ja kulttuurista ylipäätään oivalsin tänään yhden todennäköisesti aika leimallisen ja merkittävän asian. Eri kieliryhmät jakavat kansaa jyrkästi. "Restaurant Service Center", jossa teeni ja lounaani nautin, sijaitsee keskuksen takapihan muovituoleilla. Siellä on pistekirjapainon oikolukija, kuntoutuksen työntekijät ja projektikoordinaattori. Yhteinen kieli on se oshiwanbo/-donga. Takapihalla ei koskaan ole sihteeri eikä pistekirjapainon Inkku, koska he eivät puhu kieltä. Esimies kävi paikalla tänään ensimmäisen kerran ja puhui kyllä samaa kieltä naisten kanssa, mutta oli selvästi vain toimittamassa asiaa minulle, ei viettämässä aikaa toisten kanssa. Tässäkin työyhteisössä on haasteensa, mutta yhden jakolinjan tuo tämä kieliasia. Se vaikuttanee myös koko vammaisliikkeen hajanaisuuteen. Yhteinen kieli kansalle on englanti, jota etenkään syrjäseutujen vammaiset eivät osaa, mikäli eivät koskaan ole kouluun päässeet.

***

Seuraa noin viikon radiohiljaisuus, sillä huomenna lähdemme koulutusmatkalle, jonka aikana ajokilometrit mitataan tuhansissa. Matka jännittää vähän, koulutusten sujuminen erityisesti ja tietysti jonkin verran myös tieliikenteen turvallisuus ja ruokahygieniä. Tätiäni lainaten: "ei hulivilivatsaa aavikolle, kiitos".

Sillä välin kuulisinkin sekä täällä kommenteissa että toki muidenkin viestinvaihtokanavien kautta mielelläni, millaisia toiveita teillä on tämän blogin sisällön suhteen. Näitä päiväkuvauksia on helppo kirjoittaa, mutta voin kirjoittaa myös temaattisempaa sisältöä, mikäli sellaisesta ollaan kiinnostuneita. Yksi toive minulle on esitetty: tietoa vammaisten opiskelijoiden taustoista ja etenkin tyttöjen mahdollisuuksista koulutukseen.