Päivä 8: Avara luonto

Pistetuotantoa pihamaalla. Liekö ihme, jos Perkinsit eivät kestä, jos niillä jytkyttää tekstiä keskellä hiekkalaatikko-olosuhteita?

Viime viikon torstai oli ensimmäinen matkapäivä, jolloin tarkoituksena oli ajaa rivakalla tahdilla Windhoekista Oshakatiin, googlen mukaan matkaa kertyi 715 kilometriä. Lähitöaamuna todistin taas afrikkalaista kiirettä. Hirveä touhotus ja vouhotus, mutta mitään näkyvää liikettä ei tapahtunut. Lopulta lähdön hetki koitti vasta aamupäivällä, kun pistekirjapainosta saatiin edes osa koulutusmateriaaleista mukaan.

Aune, ekana matkapäivänä riittää vielä virtaa.

Kävi ilmi, että tämä opetusministeriöstä "lainattu" (otti saikkua, jotta palkka juoksee samalla kun hoitaa tämän keikkaduunin) kuljettaja on oikeasti ihan hyvä tyyppi, vaikka aika järeitä rotumielipiteitä riittää. Kuskina on ainakin erinomainen.

Heti alkumatkasta teiden varsilla hyppi paviaaneja. Teiden varsilla näkyi lähinnä paikallista Pohjanmaata: tasaista ruskeaksi paahtunutta kuivaa pöpelikköä, jossa värivaihtoehdot olivat hiekan ja vaalean, kuivan korren lisäksi tummanruskeat kuivuneet pusikot ja horisontissa siintävät punertavat vuoret. Jossain kohti matkaa vuoretkin loppuivat ja jäljelle jäi vain hiekkaa, hiekkaa ja pöpelikköä, jota halkoivat luotisuorat tiet. Ajonopeudet ovat teiden suoruudesta johtuen hurjia, jopa 140-180 km/h, mutta onneksi päällystettyjen pääteiden kunto on erinomainen. Maisemia oli kiva katsella, yhdeksi päiväksi niissä riitti vielä tuijoteltavaakin. Jossain vaiheessa olo oli kuin lauantai-illan Avarassa Luonnossa, joskin eläimiä ei niiden paviaanien jälkeen juurikaan näkynyt ja selostuskin oli lähennä oshiwamboksi...

Reissun maisemat pitkälti tätä: sinitaivas, palaneen ruskea maa, erivärisiä kuivia ruskeita puskia. Windhoekin lähellä teiden varsilla oli tällaista aitaa, kenties pitämässä eläimiä pois tieltä.

Puskaa ja pöpelikköä.

Windhoekin lähellä oli myös vuoria ja sitten tällaisia kiviröykkiöitä, jotka näyttivät siltä, että joku olisi kumonnut valtavan sangollisen kiviä kasaan, jonka korkeus oli useita metrejä, kenties jopa kymmeniä metrejä?

Luotisuora tie.

Horisontin vuorista tuli mieleen muumit ja yksinäiset vuoret.

Poimittiin alkumatkasta kyytiin Namibian näkövammaisten liiton entinen toiminnanjohtaja, joka on nykyään töissä viestintäministeriössä. Ilmeisesti lähtö liitosta oli aikanaan tullut päihteidenkäytön vuoksi ja setä olikin jo aamupäivällä aika vahvassa maistissa. Ensimmäiset neljä tuntia juttua riitti, tarinoita virtasi vuoroin englanniksi ja vuoroin oshiwamboksi, mutta loppumatka olikin jo melkoista piinaa, setä hoilasi keuhkojensa täydeltä ja lopulta tilanne eskaloitui liki käsirysyksi, kun sokea setä tahtoi välttämättä antaa ajo-ohjeita takapenkiltä: LEFT! LEFT! KEEP LEFT! Hohhoijaa. Myöhemmin kävin paljonkin keskusteluja näkövammaisten päihteidenkäytöstä, joka on ilmeisen suuri ongelma namibialaisten keskuudessa. Se, miten yhteiskunnan köyhimmillä on kuitenkin aina varaa siihen viinaan, on minulle melkoinen mysteeri.

Autonkuljetusrekkoja näkyi paljon, kyydissä uusia ja arvokkaan näköisiä autoja. Tämä maa on hämmentävä.

Kaupunkeihin tultaessa maisema muuttuu täysin. On vihreitä palmuja, vihreää nurmea, vihreää sitä sun tätä. Kastelujärjestelmät saavat savanninkin kukkimaan.

Piipahdimme pikapysähdyksellä jossain kirkollisessa kohteessa, jonka seinässä oli tämä valtava maalaus, kaiken keskellä Kristus.

Se ei aivan selvinnyt, miksi keskuksen majoitusrivitalojen pihoilla oli tällaisia parimetrisiä ristejä.

Perille ei päästy tippaakaan liian aikaisin, yhdeksän tunnin ajamisen jälkeen iltakahdeksalta. Kuuden jälkeen tulee pimeä, jossa ajaminen on kuljettajalle raskasta, sillä taajamien ulkopuolella katuvaloja ei ole ja monin paikoin eläimet pyrkivät auringon lämmittämille teille.

Autossa raikasi reggae jostain hamasta menneisyydestä, artistejakin tasan yksi. Välillä vaihdoimme poikabändien balladeihin ja afrikkalaiseen gospeliin, jotka kaikki tulivat viikon matkalla liiankin tutuiksi. Juttu luisti ja muista Afrikan maista tehtiin armotta pilaa, etenkin zimbabwelaiset saivat aimoannoksen. Ugandalaista musiikkia myös moitittiin samanlaiseksi kuin sambialainen musa. Kaikki tämä oli aika huvittavaa, koska itselläni on juuri ja juuri aavistus siitä, missä päin mannerta kyseiset maat sijaitsevat. Meidän ruotsalaisvitsit avautunevat muille yhtä heikosti!

Opin päivän aikana, että paikalliset uskovat sitruunalimsan ehkäisevän rasvaisen ruuan aiheuttamaa lihomista. Mitähän tähän nyt sanoisi?

Näihin tunnelmiin päivä päättyi: aurinko laski punaisempana ja suurempana kuin koskaan tähän mennessä olin nähnyt.