Päivä 4. Kirkko-oharit ja kuinka niistä selvittiin.

Ah, sunnuntai! Saa nukkua pitkään! Heräsin klo 6.19, eli kuusi minuuttia myöhemmin kuin esim. eilen ensimmäistä kertaa herätessäni.

Kirkkovaatteet: mummin mekko vanhempieni häistä, talviset sukkikset ja kuorokengät.

 

Oltiin sovittu kollegan kanssa, että hän noutaa minut yhdeksältä alkavaan jumalanpalvelukseen, joka on tässä lähellä ja jossa saarnakin on englanniksi. Vedin mummilta perityn kukkamekon päälle, kampasin tukan ja käyttäydyin muutenkin sivistyneesti jo kahdeksalta. Ja vartin yli kahdeksan. Ja puoli yhdeksän. Joskus puoli yhdentoista aikaan sitten totesin, että nyt on varmaan käynyt joko unohdus, kömmähdys tai väärinkäsitys, ripustin koltun takaisin kaappiin ja vaihdoin päälle kotihousut. Nyt vaan toivon, ettei kyse ollut minun väärinymmärryksestäni.

Hoksasin tänään, että ruokapuolella on menty aika yksioikoisia latuja: Pick n Pay -supermarketin valmistiskistä n. euron annoksia, tähän mennessä joka päivä samaa kanaa joko maustetulla riisillä tai paistetuilla perunoilla. Paikallisten mielestä take away on riistohintaista, mutta toistaiseksi olen ollut valmis maksamaan ateriastani sen euron tai kaksi. Aamupalatarpeet ei tunnu hupenevan yhtään, joten sillä saralla ei ole mitään uutisia. Sen appelsitruunan (ks. edellinen postaus, soft citron) söin, mielestäni se oli lähinnä appelsiinin ja mandariinin välimuoto. Hyvä ja mehukas, mutta ei missään määrin voimakkaan makuinen.

Tuuletin, otaksun.

Auton sivupeili? Valonheitin?

Pullohan se siinä roikkua killottaa.

Naulakko? Leipäkori?

Ennen puolta päivää loppui tekeminen, kun Suomen järjestöhommat tai nämä koulutusmateriaalivalmistelut eivät liiemmin inspiroineet. Siirryin yhteen pihan kolmesta riippumatosta. Näyttää siltä, että tulen päivettymään vain oikean kylkeni osalta, koska jostain syystä aurinko paistaa loikoiluaikaani aina samasta paikasta. Yläpuolelleni oli ripustettu jokin tuulettimen tapainen ja muutakin jännää rojua.

Aurinko liikkuu täällä outoon suuntaan. Olen tätä pohtinut nyt parinakin päivänä - kulkeeko se idästä pohjoisen kautta länteen?

Zuba (4) ja Zion (6) ovat jääneet lomalle, jonka kestoksi isoveli ilmoitti "ensin kaksi viikkoa ja sitten vielä kaksi viikkoa". Tyypit on hauskoja, vanhempi juoksi halaamaan minut muutama päivä sitten ensi kertaa nähdessään ja pienempi tuottaa puhetta tauotta. Päädyin Zuban kanssa puheisiin, keskusteltiin supersankareista ja siitä, miten hän ajaa fillarillaan kaikkia supersankareita noepammin. Sitten puhuttiin urasuunnitelmista ja minulle selvisi, ettei kukaan voi kuulemma isona ryhtyä teräsmieheksi. Mutta jos voisi, niin sitten isä, äitiä, Zuba, Zion, Zus (1v., kuulemma), mummo, pappa (lista oli loputon) olisivat supermiehiä ja teksiviät selvää pahiksista. Sitten seurasi pitkä ja yksityiskohtainen listaus kaikista niistä tavoista, joilla pahiksista tehtäisiin selvää. Sen jälkeen harjoiteltiin yhteenlaskua sormilla, kunnes poika hiffasi, otta sormessa oli jotain tahmaa ja se piti kirmata pesemään viipymättä. Sain nähdä vielä parit ninjatemputkin!

Olkoonkin Afrikan lapsia, mutta kyllä ne tiesivät, että nämä on legoja.

Pyramidipuuhissa. Huomatkaa, että lapsella on todella toppatakki.

Poliisiauto tallissaan. Huomatkaa vilkkuvalojen värit!

Onneksi mulla on sattuneesta syystä kaappi täynnä krääsää ja duploja. Iskin pöytään yhden duploalustan ja ostamani perussetin ja niillä sitten rakennettiin kolmatta tuntia. Oli linnaa ja tornia, jonka avajaisia juhlistettiin ampumalla imukuppipyssyllä ilmaan ja huutamalla "Welcome to England!", sitten oli maailman korkein torni ja toinen vielä korkeampi, joka oli "Chinese Cucula". Sen lisäksi tehtiin poliisiauto, sille talli ja tie ja luonnollisesti myös lentävä piilopaikka, jonka räjähtäessä lennon aikana kukin kuitenkin jää oman onnensa nojaan. Ihan huipputyyppejä! En ole viettänyt kauheasti aikaa lasten kanssa, mutta ainakaan näiden seurassa ei tarvitse liiemmin osata mitään muuta kuin kuunnella ja nyökytellä. Jos välillä sattuu ehdottamaan jotain, ideat on aina "niin cooleja ja hyviä" ja minä niiden ehdottajana "nero". Aika imartelevaa, myönnän.

Loppuillan ohjelmassa pitäisi olla vielä ainakin vähän koulutusmateriaalien nyhertelyä, sillä ollaan lähdössä reissuun ilmeisesti torstaina ja sitä ennen pitäisi saada kaikki koulutussisällöt valmisteltua ja myös tulostettua isotekstinä ja pisteillä. Täällä on sellainen kulttuuri, että materiaalia jaetaan kirjallisena paljon. Mun tyylini kouluttajana taas pyrkii koko ajan enemmän toiminnallisuuteen ja vähemmän luennointiin, joten saa nähdä, miten kulttuurit kohtaavat. Tiedustellessani, tekevätkö ihmiset muistiinpanoja, vastaus oli etteivät he tee, koska heillä ei ole pistekirjoituskoneita. En ymmärrä, miksei täällä käytetä pistetaulua ja pistintä, ne eivät montaa euroa maksa. Perkinsin pistekirjoituskone taas on arvokas ja Suomen oloissa valurautaisena myös varmaan aika ikuinen, mutta täällä koneeseen menee hiekkaa, joka rikkoo koneen mekaniikan.

Siitä hiekasta voisin sanoa pari valittua sanaa. Sitä on nimittäin nyt sitten korvissa ja nenässä ja vaatteissa ja ihan joka paikassa.