Leijonan kita ja suden suu.

Kuinka tässä kävi näin? En todella tiedä.

Jossain vaiheessa vuotta 2013 huomasin kuuntelevani kahvipöytäkeskustelussa, kun minut esitellään sinä Tyttinä, joka me ollaan lähettämässä Namibiaan. Ai, jahas, no kyllähän se minulle sopii! "Me" on Näkövammaisten Keskusliitto ja Namibia on tarkemmin ottaen Namibian vastaava järjestö, Namibian Federation for the Visually Impaired (NFVI). Kuukausien kuluessa hahmottui, että minun tehtäväni olisi kouluttaa liiton työntekijöitä ja luottamushenkilöitä erilaisissa näkövammaisuuteen, erityisesti heikkonäköisyyteen, konfliktinhallintaan ja järjestötoimintaan liittyvissä asioissa. Samalla saisin itse tutustua Namibiassa jo vuosikymmenten ajan tehtyyn kehitysyhteistyöhön ja siihen, mikä on näkövammaisten asema namibialaisessa yhteiskunnassa. Kiehtovaa! Seikkailu!

Olen matkustanut paljon sekä yksin että yhdessä, mutta Afrikassa olen ollut vain kerran. Sillä matkalla kollega sairastui ja hikoilin enemmän kuin koko siihen astisessa elämässäni yhteensä. Osittain tästä johtuen minusta tuntuu, että edessäni on elämäni seikkailu. Koskaan en ole ajatellut mitään matkaa näin paljon, kuukausikaupalla ja toisaalta näin vähän, sillä siitä, mistä ei juuri mitään tiedä, on vaikea keksiä ajateltavaa kovin pitkäksi aikaa. Olen saanut Suomesta hyvät eväät, lukenut tukuittain matkaraportteja ja muistioita, tehnyt erilaisia hankintoja legopalikoista hepatiittirokotteisiin parhaani mukaan ja saanut Namibiasta yhteensä viisi sähköpostia, joista kolmessa käsiteltiin yhden viikonloppuvapaani ohjelmaa. Tiedän, että lentoni laskeutuessa afrikkalaiseen talviaamuun minua odottaa autonkuljettaja Festus ja minua varten on palkattu isoisoäitini kaima Aune avustajakseni ja oppaakseni. Informaatiotulvassa en siis varsinaisesti kylve, mutta mitäpä siitä! Edessä on hyppy tyhjyyteen tai vähintäänkin tuntemattomaan, mutta Afrikan suhteen kokeneemmat tietolähteet ovat vakuutelleet seuraavaa: Afrikassa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy.

Yhdelle veljistäni selvisi eilen, että olen lähdössä Afrikkaan. Ukille selvisi tänään, että olen lähdössä sinne yksin. En unohda äitini kimakkaa ääntä puhelimessa, kun hänelle selvisi, että "mitä, oletko sinä siellä kak-si kuu-kaut-ta!" Isäni on laukonut niin monta vitsiä leijonanmetsästyksestä, etten ole varma, ehtyykö minun sietokykyni vaiko hänen vitsivarantonsa ensin.

Kaikesta huolimatta luotan siihen, ettei tässä nyt olla suden suuhun joutumassa.

Tai edes sinne leijonan kitaan.