Päivä 5. Rikos ja rangaistus.

Aamulla heräsin samaan naapurin koirien räksytykseen, johon olin illalla nukahtanut. Mahtoikohan haukut ollenkaan nukkua yöllä? Yritin lähettää tervehdyksen ihanalle avustajalleni Aunelle tekstarina, mutta puhelin ei suostunut toimimaan.

Olen vihdoin oppinut, miten suihkusta saa lähes länsimaisen power showerin verran vettä, olkoonkin että suihkupää on vinksin vonksin ja puolet vedestä päätyy seinille. Kun on vuosia käyttänyt erilaisia hippishampoita, L'Orealin markettishampoot silikoneineen tuntuvat luksukselta. Halvat on huvit meikäläiselle, paikallisten palkkapussiin neljän euron sampootötterö taitaa tehdä ison loven.

Katsaus alkuviikon ohjelmaan näytti siltä, että kauluspaidalle voisi tulla käyttöä. Maanantaina palaveri toimistolla näkövammaisten keskusliiton sihteeristön kanssa, tiistaina tapaaminen yliopiston vammaiskoordinaattorin kanssa ja keskiviikon kohdalla luki vain "media?". Katsaus vaatekaappiin osoitti, että sekä kauluspaita, että se siistihkö arkimekko näyttivät juuri siltä, miltä 22,9 kiloiseen matkalaukkuun survotut vaatteet näyttävät. Kirmasin pihan poikki toimistolle kuikuilemaan Madamen perään, tiedustelin silitysmahdollisuutta ja sain kuulla, että kaikki onnistuu, kunhan vain rahasta sovitaan. Madame puolestaan huikkasi paikalle sellaisen hymyileväisen työntekijäpoitsun, jonka työtehtävistä en ole vielä ihan varma, koska hän lähinnä hengailee. Nykyään siis myös hymyilee vinosti mun jutuille välillä sen sijaan, että hokisi arasti "kyllä neiti" kaikkeen, mitä sanon. Poika vei vaatteeni ja minä kiikutin rahaa Madamelle, joka huuteli pitkänhuiskean lattianpesijätytön perään, että tämä menisi kiireen vilkkaa silityspuuhiin - ilmeisesti luottamus nuoren miehen silitystaitoihin ei ollut järin kova. Alta aika yksikön ovelleni kiikutettiin todella silitettyjä vaatteita. Mun kauluspaidassa on vielä vekkejä ja röyhelöitäkin ja kaikki oli laitettu viimeisen päälle. Kannatti investoida ne kaksi euroa!

Autokuski nouti kymmenen korvalla ja kävi ilmi, että hänen syntymäpäivänsä oli ollut eilen. Oli kuulemma viettänyt sen yksin televisiota katsoen, kuulosti vähän ankealta. Täytyy kaivella kaapin perukoita ja laskelmoida, riittäisikö sillekin Marianneja. Töissä sille laulettiin tänään ja tarjolla oli kääretorttua, jossa hiekanjyvät rahisi hampaissa ja suklaakakkua, jossa tomusokeria oli varmaan enemmän kuin muita ainesosia.

Töissä tein asiaankuuluvan tervehdysrundin: toiminnanjohtaja Daniel, sihteeri Hannellore, kirjanpitäjä Marian. Marianin kanssa kävimme lyhyen keskustelun myös eilisistä kirkko-ohareista ja kävi ilmi, että hän oli odottanut minulta vahvistustekstaria, että todella ollaan lähdössä samaan aikaan, kun minä istuin mekko päällä odottamassa, että hän tulee. Harmi! Hänkin laulaa kuorossa, keikka olisi viikon päästä viikonloppuna, toivottavasti sinne pääsisi kuuntelemaan!

Joka päivä puoli yhdeltätoista on teetauko. Täällä juodaan rooibosta, joten kaltaisenikin rooiboksen edessä nyrpistelijän on vain taivuttava. Maitoa ja sokeria, kuten paikallisten tapana on ja oikeastaan se on ihan hyvää. Teetauolla keskusteltiin jostakusta Strauss-nimisestä pariskunnasta, jonka rouva oli ollut mukana tämän kuntoutuskeskuksen johtoryhmässä vuosien ajan. Olivat joutuneet perjantaina autokolariin ja kuolleet kumpainenkin. Täällä autokolareihin suhtaudutaan jotenkin arkisemmin kuin Suomessa, niitä varmaan tapahtuu enemmän. Puhuttiin sitten myös hautajaiskäytännöistä, täällä haudataan kuulemma yleensä samalla viikolla kuin kuolema on sattunut, mutta kaksikin viikkoa on vielä normaalin rajoissa. Herero-kuningas on poikkeus, valmisteluihin kuluu kuukausi.

Teetauon jälkeen pistekirjapainon hymypoika Ignasius noudettiin kiipeilemään kaapin päälle, jotta sain tarvitsemani fläppipaperit koulutussuunnittelun avuksi. Marian tuli katsomaan paikallista puhelintani ja otti tilanteen haltuun. Puhelimeen asennetun sim-kortin ohjeissa kun tuumattiin, että pin-koodin syöttämisen jälkeen rahaa lataamalla homma sujuisi kuin leikki, mutta eihän se tietysti niin mennyt. Hän soitti ilmaiseen palvelunumeroon, josta kerrottiin, että "hei daa, ennen latauslipukkeen käyttöä pitää tietysti aktivoida sim soittamalla johonkin namibialaiseen puhelinnumeroon". Tätä ohjetta ei toki kerrottu missään, edes korttia ostettaessa. No, tuumasta toimeen, puhelu naapurihuoneeseen pomolle ja ei muuta kuin saldon latauslipuke kehiin. Vaan ei, ei onnistunut lataaminen. Uusi soitto helplineen ja vastaus: "Lipuke on käytetty eilen, klo 11.03". Nyt voitte muistella X-filesin tunnusmusiikkia, kun kerron seuraavat käänteet.

Muistatteko, missä olin eilen tuohon aikaan? Siitä on kuvakin: kirkko-ohareiden jälkeisessä rentoutuneessa tilassa, varpaat kohti horisonttia - riippumatossa. Missä oli puhelimen latauslipuke? Yöpöydällä. Ja kuka huoneessa - huonesiivooja, nuori tyttö nimeltään Charlotte. Tai Shalotte, kuten paikalliset ääntävät. Toimistolla Marian oli välittömästi arvannut, mitä oli tapahtunut. Täällä puhelimet ovat prepaid-liittymiä, joihin ladataan puheaikaa kadulta ja kioskeista ostettavilla postin prioritytarran kokoisilla latauslipukkeilla, joissa on raaputusarvan kaltainen raaputettava pinta. Alta paljastuu numero, johon soittamalla puheaika aktivoituu. Näkövammaiselle siis ainoa tapa ladata puheaikaa on löytää luotettava näkevä henkilö, joka raaputtaa kupongin ja lataa puheajan. Toisinaan sitten käykin niin, ettei lipuke toimi näkövammaisen puhelimessa, mutta apurin puhelimessa toimii. Daniel pyysi minulta tyhjän latauslipukkeen ja minun nyherrellessäni autuaan tietämättömänä muistiinpanoja vertaistuesta fläppitauluun kaupungilla oli käynnissä varsinainen rosvojahti. Itse toiminnanjohtaja riensi autokuskin kanssa paikallisen teleoperaattorin toimistoon, jossa kaivettiin esiin tieto siitä, mihin numeroon puheaika oli ladattu. Sitten kiiruhdettiin majataloon, jossa nostettiin kissa pöydälle, tyttöparka sai kuulla kunniansa ja hänen palkastaan otettiin 2,5-kertainen summa latauslipukkeen arvoon nähden. Lisäksi iskettiin pöytään vaatimus, ettei kyseinen neiti enää siivoa minun huoneessani ja että jos vastaavaa tapahtuu, tämä asiakas siirretään välittömästi uuteen majataloon. Myöhemmin autonkuljettaja sanoi tahtoneensa vetää siivoojatyttöä turpaan, mutta sitä hän ei - onneksi! - toteuttanut. 

Kun minulle selvisi tämä rosvojahti, olin vähän tyrmistynyt. Periaatteen tasolla toki ymmärrän ja olen samaa mieltä siitä, ettei toisen omaan pidä kajota. Mutta kun latauslipukkeen arvo tosiaan oli 20 dollaria, eli n. 1,3 euroa, niin reaktio tuntui aika suureelliselta. Itse pitäisin lieventävänä asianhaarana myös sitä, että olin itse raaputtanut latauslipukkeen ja yrittänyt sitä käyttää. Tyttö siis vain kokeili (ja onnistui) sellaisen lipukkeen lataamista, jonka varmasti oletti olevan tyhjä. Illalla kotiin palattuani näin vain eläinkauppiassedän, mutta toivon, että saisin vielä vaihtaa asiasta sanan tai kaksi itse Charlotten kanssa. Madame on vähän pelottava ihan normaalioloissakin, joten voin vain kuvitella, miten kylmää kyytiä tyttöparka on saanut, kun rouva on julmistunut.

Lounastauolla parkkeerasimme taas takapihalle. Minä söin marketin valmistiskin antimia, niitä samoja "kalliita euron annoksia" kuin aiemminkin. Keskustelu käytiin pääosin jollain muulla kielellä kuin englanniksi, mitä nyt välillä kommentoitiin haluani kääntää kasvoni aurinkoon. Onhan nyt aivan täysin käsittämätöntä, että valkoiset tahtoisivat näyttää muulta kuin pakastekalkkunalta! Auki hulmuavia ohuita suomalaishiuksiani kehuttiin, minkä seurauksena pistekirjapainon oikolukija, täyssokko Susanne  esitti sen klassikkokysymyksen: Can I touch your hair? Saanko kokeilla hiuksiasi? Saihan hän ja siinä sitä ihmettä sitten riittikin. Yksi niin ikään täysin sokea pistekirjoituksen opettaja oli palannut lomalta ja ottivatkin Susannen kanssa pientä painimatsia lounaan jälkeen. Olen kiinnittänyt huomioni siihen, etten ole nähnyt yhdenkään näistä sokoista vielä käyttävän keppiä. Liikkuminen ainakin kuntoutuskeskuksen tiloissa on tosi sujuvaa ja näppärää ja välillä onkin vaikea erottaa, kuka on täysin sokea ja kuka vain heikkonäköinen. Lounastauon keskusteluaiheet liittyivät myös suomalaiseen saunaan, Timo K:n kotisaunaa Suomesta muisteltiin haikeudella. Loppuhuipennuksena minulle lykättiin käteen muki valkeaa kiisseliä, jossa lillui mustia pilkkuja saatesanoilla "tämä on meidän perinteistä kotona pantua juomaa" ja "suomalaiset haluaa aina maistaa kaikkea uutta". Tuijotin siis mukilliseen oshikundua, paikallista hirssiolutta, joka muistutti vähän huonosti tehtyä, ei kovin makeaa kotisimaa, johon oli saatu limaisen jauhoinen kiisselikoostumus hirssijauholla. Hiivan maku oli voimakas. Maistoin, sain alas ehkä ruokalusikallisen ja lupasin maistaa lisää joku toinen kerta. Harmi, ettei kamera ollut mukana töissä tänään!

Iltapäivä meni toimistohommissa, joskin tunnin ruokatauon jälkeen toimistohommia on jäljellä enää aika vähän. Daniel, siis Mr. D., kuten häntä täällä kutsutaan, tiedusteli jo mahdollisuutta saada kanta-asiakaskortti toimistooni, kun iltapäivällä riensi luokseni useammankin kerran. Istuttiin alas Aune-avustajani kanssa ja sovittiin työajoista: hän on käytössäni pääsääntöisesti kaksi arki-iltaa viikossa ja joko toisen tai molemmat päivät viikonloppuna. Ihanaa! Toimistossa pyörähti myös Jeremia, nuori lakiopiskelija, joka on näkövammaisten keskusliiton hallituksessa. Mr. D. valmensi häntä huomenna alkavalle Swakopmundin matkalle, sillä hän on menossa edustamaan liittoa kokoukseen, jossa käsitellään Namibian ensimmäistä raporttia YK:n vammaisten oikeuksien sopimukseen liittyen. Namibia on ratifioinut sopimuksen toisin kuin Suomi, muttei ole toimittanut raportoinut sen toimeenpanosta kertaakaan. Raporttia on valmisteltu jo pitkään, mutta sen luonnoksia ei olla toimitettu tänne liittoon luettavaksi missään muodossa, saati sellaisessa, jota sokea toiminnanjohtaja voisi lukea, vaikka itse pääministeri on sen henkilökohtaisesti luvannut. Koetin löytää Jeremiaa Facebookista, jossa hän kuulemma on, sillä kaikki mahdollisuudet sosiaalisen elämän kehittämiseen on otettava käyttöön!

Töiden jälkeen autokuski heitti meidät keskustaan. Käytiin nostamassa rahaa ja kuski ja Aune kilpailivat opastamisestani, joskin olisin nähnyt kulkea ilmankin opasta. Meitä kaikkia vähän nauratti, se tuntuu hyvältä. Ylipäätään yhteys toisiin ihmisiin tuntuu hyvältä, välillä kulttuurien erot tuntuvat niin isoilta. Päätin nostaa 2000 dollaria (n. 130e), joka sai autokuskin haukkomaan henkeään. Tuntuu sosiaalisesti haastavalta, että avustajani joutuvat jatkuvasti näkemään rahankäyttöäni ja sitä, ettei valmistiskin ruoka ole minulle liian kallista tai että voin ostaa kaksi purkkia mehua niin halutessani. Tai tänään kolmen euron alushousut, mikä sai Aunen kauhistumaan. Suomessa rahankäyttöni tuskin poikkeaa avustajieni rahankäytöstä, mutta täällä jo pelkät ruokaostokset asettavat meidät hyvin eriarvoiseen asemaan. 

Oshikandela. Purkin mukaan namibialainen juotava jugurtti, mutta kyllä miinä koostumusta kutsuisin enemmänkin piimäksi. Siis mangopiimää! Saatavana vaikka kuinka monessa maussa.

Yöpöytä, jolla tyhjä oshikandelalasi, vesipullo, rukoushelmet sekä paikalliset luksuselämän symbolit: euron hedelmäsalaatti ja kahden euron tonkka vartalorasvaa.

Kauppaostoksilla tänään löytyi kaikenlaista: namibialaista maitojuomaa, joka vastaa lähinnä juotavia jugurtteja, mangon makuisena päästiin jo hyvin lähelle mangopiimää! Pariomppua, iltapalaksi hedelmäsalaattia (niin ikään euron, aiheutti kauhistelua), mehua torstain maratonautomatkalle, kolmet alushousut (kuka oikein pakkasi tavarani Suomessa ajattelematta mitään?) ja kuorimaveitsen ja tölkinavaajan yhdistelmäpakkaus. Viimeisin maksoi 1,3 euroa, kun pelkkä kuorimaveitsi olisi ollut euron. Aune ei kuitenkaan ollut nähnyt kammesta väänneltävää purkinavaajaa ennen, joten edellä mainitusta syystä päätin investoida ja lahjoittaa härvelin hänelle.

Keskiviikkona pitää muistaa aloittaa lounasaikaan malarialääkitys. Arjen asiat täällä alkaa sujua, mutta loppuviikon koulutukset vääntää vatsasta. Äitille ja Tuijalle tiedoksi, että ruokavalion vaihdos ei ole aiheuttanut mitään (toistan: mitään) muutoksia vatsantoiminnoissa, liekö kolerarokotteen tai hyvän hygieniatason ansiota.