Päivä 1. Löysin rantein ja pinna kireällä.

Matkan todennäköisesti pisin päivä on mannerten välinen matkapäivä. Osaltani se alkoi keskiviikkona Helsingistä ja päättynee nyt torstai-iltana hiljalleen täällä Windhoekissa.

Tiistain pakkausmaraton päättyi hieman epätoivoisissa tunnelmissa. Vaaka huusi 23,5kg ruumaan menevän laukun osalta ja 8,6kg käsimatkatavaran osalta, joten ylipainon puolella mentiin. Päätin purkaa pakata purkaa pakata uudelleen vasta keskiviikkona ja se osoittautuikin ihan hyväksi ratkaisuksi. Surkuhupaisuutta hiponeet pakkaus&paniikki-statukseni Facebookissa nimittäin saivat J:n Oulusta soittamaan lempeän rauhoittelupuhelun ja A:n tarjoutumaan seuraksi keskiviikon pitkiin tunteihin ennen lentokentälle lähtöä.

Yksin asuvan elämässä harvinaista herkkua! Joku tilanteessa hieman vähemmän sekava hokemassa, että laita nyt se passi ja puhelin niin, että ne saa esiin helposti ja jätä se tenttikirja nyt vaan kotiin. Se, että joku vielä vapaaehtoisesti kantoi 22,9kg ja 8,6kg mummon perintömekkoja, erikokoisia tanskalaisia rakennuspalikoita ja Fazerin konvehtivalikoiman hissittömän talon kerroksista taksiin saikin mut taksissa vähän räpyttelemään kiitollisuutta silmäkulmistani. Mieletöntä, millaisia ystäviä ihmisen elämään annetaan!

Kuvassa: sähkölangat, joilla kenties jokin tirppa.

Kentällä sitten säntäilin kivasti sinne tänne, hain kummitytölle tuliaislehden joka olisi kuin Hesari muttei ihan yhtä vanhentunut, kun kuun vaihteessa tavataan. Kiikutin 5min ennen lähtöä postiluukusta kolahtaneen tuntilistan edelleen koko kentän ainoaan postilaatikkoon, hain vähän evästä ja säntäsin portille. Ensmmäinen lento Frankfurtiin nukutti mukavasti, ruokana oli joku kummallinen kylmä kana-nuudelisalaatti, jossa oli hyvää kanaa ja pahaa nuudelia. Takanani istui raivoava espanjalainen vauva ja sen takana suomalainen kollegansa. Tuli ikävä korvatulppia, jotka matkusti ruumassa.

Matkatoimisto oli järjestänyt lennot hyvin. Ilman avustajaa olisi ehtimisen kanssa voinut tehdä tiukkaa, mutta puolentoista tunnin vaihtoaika Frankfurtissa check-inin kautta käynteineen onnistui muitta mutkitta, kun mukana oli näkevät silmät ja avustaja, jolla oli selkeä kuva siitä, minne ollaan menossa. Lisäkseni lennolla oli alle kymmenvuotiaat sisarukset, jotka matkasivat yksin. Air Namibian kone oli hulppea. Sain paikan rahvaiden osaston eturivistä, jossa kinttujaan sai ojennella mielin määrin. Tästä intoutuneena alunperin takanani istunut namibialainen saksalainen nainen sujuvasti saksaksi kysäisi, saisiko tulla viereeni istumaan. Vastasin siihen niin sujuvasti, että täti arvioi minut hollantilaiseksi ja puhui näpsäkästi saksaa koko matkan ajan. Pikkuhiljaa keräilen palasia Namibian historiasta, tädin mukaan maa on ollut Saksan siirtomaa ja edelleen saksalaisia on paljon. Se, miten saksalaisten rooli nivoutuu yhteen buurien ja afrikaansin kielen kanssa, on vielä varsin epäselvää. Taas se, että tummaihoiset namibialaiset eivät suhtaudu heille saksaa puhuviin ylenpalttisella rakkaudella, tuli nuivan lentoemon kanssa havaittua. 

Lennolla sai kanaa ja röstiperunoita sekä hyvää valkoviiniä illalla ja sämpylää ja jugurttia aamulla, tai no, silloin puoli neljän jälkeen. Elokuva- ja viihdetarjonta oli rajallinen, mutta äänentoisto upea! Kerrankin kuulokkeet eivät olleet ihan rimpulat ja niistä kuuli sekä musiikin että elokuvan ääniraidan! Katsoin Book Thief -elokuvan, suosittelen! Jos suomalaisia kollegojaan huomattavasti muodokkaampi lentoemo olikin melkoinen jääkalikka, niin stuertit sitten kaikkea muuta! Täällä on ainakin toistaiseksi hauskana näyttäytynyt tapa keskustella näkövammaisen kanssa, johon kuuluu fyysinen kontakti, stuerttien tapauksessa jämäkkä puristus kyynärvarresta, "puhu, kuuntelen sua ihan täysillä!". Samainen stuertti kirmaili vielä kentällä mun laukkuni kanssa autolle asti, että varmasti pärjään kuskin seurassa.

Ja kuski sitten! Aiemmin mainitsemani Festus oli löytänyt toisen työn ja vasta toissapäivänä sain tiedon, että kentältä minut noutaa Vernoll. Laihaakin laihempi jannu, joka ensivilkaisulta vaikutti suunnilleen riparilaisteni ikäiseltä. No, sittemmin on selvinnyt, että hän on koulutukseltaan juristi ja töissä opetusministeriössä, autoakin ajanut jo 20 vuotta. Se, miksi hän ministeriötyönsä ohella on päätynyt kyytsäämään minua ympäriinsä, ei ole aivan selvinnyt. Näkövammaisten Keskusliiton uusi kuljettaja aloittaa pestissään elokuun alussa.

Annettiin kentällä vähän akusta virtaa joidenkin toisten hyytyneeseen autoon ja kun kuuden korvalla päästiin kentältä kohti kaupunkia, nousi aurinkokin. Joka puolella kuivaa pöpelikköä, matalaa puskaa ja rouheita kukkuloita. Kaiken keskellä rullaluistelijan unelmaa muistuttava laadukas asfalttitie, jossa oli sekä keskiviiva että ilmeisesti myös liikennesäännöt.

Liekö tuon vammaisille passelin luiskan takia minut asutettu alakertaan. Hämmästyttävää on se, että täällä tosiaan on luiska, olkoonkin, että se on monelle käsin kelaavalle manuaalipyöriksen käyttäjälle ehkä aikamoinen ponnistus ja syöksymäki.

Majatalossa minut vastaanotti kaksi setää ja kylpytakkiin verhoutunut Madame. Setiä tuli ja meni, mutta Madamen hallussa vaikuttaa olevan kaikki avaimet ja tieto. Kaikki ovat myös luultavasti toisilleen sukua, mutta tarkemmat suhteet ovat vielä selvittämättä. 

Uusi kotini on majatalon alakerrassa, L-kirjaimen muotoinen hämärähkö huone, josta minun kävellessäni sisään kannettiin ulos ylimääräinen sänky. Sähköpistokkeita on kaksi, joista toiseen on kytketty ilmastointilaita (ts. lämmitin) ja toiseen erinäisillä sähköjohtoviritelmillä kaikki muut mahdolliset kodinkoneet. Kylpyhuone on sokkeloinen, sinne mennään Narnian tyyliin vaatekaapin ovista ja suihkusta tulee alle kymmenen tippaa vettä kerralla. Mutta on sentään suihku!

Huoneen oven ympäriltä paistaa päivä sisään, varsinaista ääni- tai muuta eristystäkään ei siis ole.

Työpöytä on pimeässä nurkassa ja televisio noin 2 metrin korkeudessa. Tämä tyhjä ja aukea tila syntyi, kun ylimääräinen sänky rempaistiin Madamen määräyksestä tiehensä.

Huoneen ehkäpä riemastuttavin yksityiskohta on kuitenkin nämä vaatekaapin ovet, joista läpi astelemalla pääsee - kylppäriin!

Ikkunaverhojen raottaminen vaati vähän taiteilua (verhot tuolien päälle jne), näkymät on suoraan toisen rakennuksen seinään.

Aamupäivän sain nukkua. Varsinaisesti hytisin siis villahuovan alla kerrospukeutuneena, mutta torkuinkin. Mitä tulee Namibian talveen, niin kuvaisin sitä jääkauden ja Suomen toukokuun liitoksi. Aamuyöllä nollakeli, päivällä kuulas aurinko, jossa tarkeni t-paidassa ja farkuissa. Koti on eristämättömässä kivitalossa, joten myös sisällä on jääkaappilämpötilat: tätä tekstiä kirjoitan päälläni colleget, sukat, villasukat, toppi, tunika, huppari ja se edellämainittu villahuopa ja vähän vielä värisyttää.

Iltapäivällä piipahdin Näkövammaisten keskusliiton toimistolla, jossa oli varsin hiljaista. Minulle esiteltiin tilat ja ihmiset, joiden nimistä muistan ehkä joka kolmannen. Osa on lomalla, osa matkoilla ja projektikoordinaattorista oli yllättäen tullut kirjanpitäjä, joten autonkuljettajan lisäksi rekrytoidaan nyt myös projektikoordinaattoria. Huomenna alkaa totinen tosi jo aamukahdeksalta. Eloa Windhoekissa (lausutaan Windyk) luvassa viikon verran, sen jälkeen tehdään muutaman tuhannen ajokilometrin koulutusseikkailu pohjoiseen ja itään.

Samainen juristiautokuskini käytti minua myös ruokaostoksilla, omistan nyt raa'an papaijan. Raa'an papaijan tarina toivottavasti saa vielä jatko-osan, joka käsittelee kypsää papaijaa. Kuittia täytyy vielä tutkiskella, mutta ensivaikutelman perusteella ruoka oli edullista, muttei ilmaista. Tokikin kävimme "supermarketissa, joka on puhdas eikä... no, tiedäthän... mustien kauppa", kuten minulle kuulunut lamaannuttava kuvaus kuului. Tähän eri kansanosien väliseen suhteeseen varmaan tulee seuraavan kahden kuukauden aikana sukellettua vielä useasti.

Juttuahan riittäisi, mutta säästän teitä. Loppuun vähän kuvia pihani asukeista: siellä on kaneja, kanoja, marsuja ja papukaijoja tai undulaatteja. Ristikon läpi otetuissa kuvissa joko näkyy jotain tai sitten ei.

Pihalla värikkäitä papukaijoja häkissään.

Yhdessä häkissä on käsittämätön määrä marsuja. Vaikea arvioida määrää, kun ne ovat kaikki kylki  kyljessä ja piipittävät, mutta ehkä kolmattakymmentä?

Nämä neonväriset papukaijat ovat ihan mun lemppareita. Luulin, että tällaisia olisi lähininä piirretyissä.

Hyvää yötä!