Päivä 19: Ruuasta ja sen puutteesta

Älkää hämääntykö otsikosta, kirjoittelen rinnakkain näitä tuoreempia kuulumisia ja reissukuulumisia, etten jää liialti jälkeen.

Tänään oli taas aivan tavallinen toimistomaanantai, joskin kuljettaja oli myöhässä ja pääsin töihini käsiksi vasta klo 11 aikaan. Kuljettajamme on opetusministeriön kuljettaja, joka ilmeisesti työnantajaltaan salaa tekee tällä hetkellä toista päivätyötä meidän kuljettajanamme. Minun liikkumiseni riippuukin siis pitkälti siitä, moneltako hän pääsee töistänsä livistämään. Tämä paikallinen työkulttuuri ja -moraali on kerrassaan erikoinen.

Matkaa kotoa toimistolle on tosiaan joitain satoja metrejä, mutta toimiston väkeä kauhistuttaa ajatus siitä, että kävelisin yksin. Toki eilen olin jo ulkona yksin matkalla taksille eikä siinä ollut mitään ongelmaa, mutta yksin liikkumisesta tunnutaan maalailevan melkoisia piruja seinille. Järkeenkäyvin selitys, jonka olen tähän mennessä kuullut, on "they are watching you". Siis se, että mikäli rutinoidun kulkemaan tiettyyn aikaan tiettyä reittiä, myös ne pahikset tottuvat siihen ja voivat iskeä koska tahansa. No, omaa harkintaa käyttäen aion kyllä vielä poistua tästä majatalosta toisenkin kerran ihan itsenäisesti.

Toimistolla ei sinällään tapahtunut kummempia, kahlasin viime koulutusten muistiinpanoja läpi ja naputtelin niistä tekstitiedostoksi. Ihan hyvää materiaalia kirjallisessa muodossa: SWOT-analyysi, järjestökuvausta, vaikuttamistoiminnan ideointia. Tämä kulttuuri on todella suullinen ja yhdistettynä näkövammaisten heikkoihin atk-taitoihin ja tietokoneiden puutteeseen sekä pistekirjoituspaperin kalleuteen ja pistekirjoituskone Perkinsien vähäiseen saatavuuteen suullinen kulttuuri saa aikaan sen, ettei kirjallista dokumentaatiota ole mahdottoman paljon.

Aamulla kotipihassa pelmusivat taas pikkupojat ja alta aikayksikön nelivuotias Zuba oli kiivennyt syliin, pussaili antaumuksella mua pitkin naamataulu ja siveli poninhäntää suuren innostuksen vallassa. Hassu lapsi! Näin hienon karateshow'n, toimin kiipeilytelineenä sirkustempuille ja lopulta kuuntelin, kun poika kertoi tarinoita. Tai oikeastaan ensin minä aloitin tarinoita, kuten "Olipa kerran poika nimeltä Zuba...", mutta ne olivat yleensä jotenkin vääriä, kuulemma oikeita ihmisiä ei saa esiintyä kertomuksissa. My bad. No, lopulta "Olipa kerran poika nimeltä Andy..." sai pienen epäilyn jälkeen jatkoa, sillä "ei Zuba, ei Andy ole oikea ihminen, se on ihan feikki" upposi lapseen riittävän hyvin. Kävi ilmi, että Andy olikin tyttö joka pelasi koripalloa ja oli siinä maailman paras. Andyn joukkue voitti kaikki pelit ja muut vauvajoukkueet ylsivät vain napaan asti, kun Andyn joukkue pääsi tosi korkealle. Se oli hieno tarina, suorastaan klassikkoainesta.

Töiden jälkeen olin luvannut leikkiä lasten kanssa legoilla, mutta heidät olikin haettu jo kotiin, kun palasin. Majatalon isäntä on ollut viikon sairaana ja otettu aamulla lääkärin vastaanotolta suoraan (yksityis)sairaalaan, joten Madame suhaa nyt kodin ja sairaalan väliä eikä voi katsoa lastenlastensa perään. Tämän minulle tiedotti Marambo/Malambo, majatalon nuori miestyöntekijä, joka on tosi mukava. Taannoisen puhelinepisodin jälkeen lähinnä hän on hoitanut asioitani ja onkin tosi avulias ja ystävällinen, neuvoo taksien käytössä, antaa lomavinkkejä ja tänään halusi puhua myös siitä, onko suomalaisissa ammattikorkeakouluissa etpäopiskelumahdollisuuksia.

***

Otsikon aiheeseen eli ruokan ja sen puutteeseen. Kehitysmaamatkailun nurjin puoli lienevät erilaiset vatsavaivat, joiden välttäminen on toisinaan hyvistä yrityksistä huolimatta vaikeaa. Syynä tähän on huono hygieniataso ja heikko infrastruktuuri, kylmäsäilytysmahdollisuuksien puute ja erilaiset ruuanvalmistusmenetelmät. Tällä matkalla olen ollut onnekas eikä vatsantoiminnasta ole sen kummempaa raportoitavaa. Osansa on varmasti käsihygieniasta huolehtimisella, osansa varovaisella syömisellä ja osansa kolerarokotteella, joka suojaa jonkin verran myös perinteisiltä turistiripuleilta.

Aamupalapöydästä. Täällä juodaan mustan teen sijaan aina vaan rooibosta, johon laitetaan tosi paljon sokeria (siksi teen teeni itse, vain ripauksella) ja maitojauhetta. Maitojauhe säilyy näissä oloissa, tuore maito ei niinkään.

Samainen ruokasali hemaisevan kirjavine kerniliinoineen. Kaikki vähän rempallaan, mutta ilmalämpöpumppu viimeisen päälle.

Aamiaishuoneen ovi, päässyt alareunastaan hieman rispaantumaan.

Ruokaan on täällä liittynyt osaltani monenlaista pohdintaa. Ensinnäkin pääkaupungissa kaupasta saa jotakuinkin samoja ruokia kuin Suomesta, osittain toki siihen samaan suomalaiseen hintaan. Ylipäätään ruoka on kallista: hintataso monissa tuotteissa noin puolet suomalaisesta, mutta ihmisten tulotaso ei lähelläkään sitä. Se, mistä ihmiset ruokansa hankkivat itselleen sopivaan hintaan, on minulle mysteeri. Todennäköistä on myös se, että monessa kodissa nukkumaan käydään nälkäisenä.

Hyvällä aterialla on lihaa tai kalaa ja olenkin törmännyt vain yhteen paikalliseen kasvissyöjään, joka hänkin söi kalaa. Toinen ruuasta kieltäytynyt paikallinen ilmoitti syövänsä merikalaa, muttei Sambesi-joen kaloja. En tiedä, oliko kyse jostain loispeloista vai mausta, mutta minunkin on tunnustettava, että kalan nautiskelu jäi osaltani yhteen suupalaan.

Kala, tällä kertaa ilman päätä, maissipuuroa ja kastiketta. Sain haarukan, koska olen valkoinen ja länsimainen, mutta pöytäseurueeni valisti, että "meidän kulttuurissa sitä ei käytetä puuroon".

Ruokailu tapahtuu pääasiassa siten, että liha tai kala syödään sormin ja sen kanssa olevat lisukkeet joko sormin, lusikalla tai haarukalla. Pohjoisessa ja koillisessa lisukevaihtoehdoista yleisimmät olivat maissipuuro (afrikaansiksi pap) tai riisi, toisinaan löytyi myös ylikypsää makaronia. Maissipuurosta pidin, hyvän kastikkeen kanssa itsessään varsin suolaton ja mauton, paksua perunamuusin ja mannapuuron välimuotoa muistuttava lisuke ei juuri maistunut miltään, mutta hyvän kastikkeen kanssa ei ollut moitittavaa. Lihoista pyrin yleensä luopumaan. Sekä siksi, että niissä oli usein sivumakuja, joiden tunnistaminen oli vaikeaa, mutta myös siksi, että pitkään melko kasvispainotteista ruokavaliota noudattaneelle erinäisten tunnistamattomien eläinten jalkojen ilmestyminen lautaselle tuntui vain vaikealta. Lihojen mukana tulee myös luut ja kanan ja kalan kanssa myös nahat, jotka pistellään parempiin suihin. Luut sitten joko astellaan lautaselle tai nakellaan sinne tänne. Mikäli eläin on ollut suuri, on lihoista ja luista vaikea tunnistaa, mitä ruuminosaa parhaillaan nautiskelee, sillä luut ja lihat on paloteltu työkaluilla siten, ettei niitä tunnista.

Käsienpesu kuuluu monin paikoin olennaisena osana ruokailuun. Tarjoilija tuli sangon ja kannun kanssa, kannussa keitettyä vettä, johon on sekoitettu astianpesuainetta. Hän lorotti vettä sankoon ja kädet pestiin valuvan veden alla, minkä jälkeen ne kuivattiin pyyhkeeseen. Kukin sai siis puhtaan saippuaveden, sangossa käsiä ei liotettu.

Onneksi lihasta eroon pyrkiminen oli helppoa, sillä pöytäseurueissa kuultiin sellaisiakin kommentteja kuin "en koskaan sano ei lihalle". Tietäen, että maassa on tätä kevättä edeltäneet sadekaudet jääneet kuiviksi synnyttäen jopa nälänhätää, kyseinen lausahdus kuulosti minusta enemmänkin siltä, ettei täällä kieltäydytä proteiinista.

Noin muuten olen syönyt aika vähän. Reissun päällä vatsaongelmia vältelläkseni, mutta myös kotioloissa ruuankulutus on kyllä huomattavasti kotioloja pienempää. Tarvitsen kaupassa apua ainakin jossain määrin, mutta tuntuu vaivaannuttavalta ostaa suuria määriä tuotteita, joihin apunani toimivilla ei koskaan ole varaa. Toistaiseksi ratkaisu on siis ollut syödä vähemmän ja kevyesti, mikä kyllä näkyykin nyt jo sitten farkkujen vyötäröllä.

Noniin, farkkuostoksille lienee lähdettävä, koska nämä alkaa näyttää hullunkuriselta päällä.

Painoon ja etenkin naisten painoon täällä tunnutaan suhtautuvan eri tavalla kuin Suomessa. Ensimmäisen koulutuksen yhteydessä minua tunnustellut sokko totesi ilahtuneena, että "Sinähän olet lihava!". Ikänsä ylipainon kanssa kamppailleelle kommentti aiheutti hetkellisen piikin verenpaineissa, mutta onneksi olin kuullut vastaavista kokemuksista aikaisemminkin - kyseessä on siis ilmeisesti kohteliaisuus. Täälläkin päin maailmaa täysin sokot ovat mielellään "katsoneet" uuden tulokkaan ulkonäköä, parhaimmillaan keskustelin yhden henkilön kanssa toisen pitäessä kiinni nilkastani, toisen taputellessa jossain olkapään ja korvan välimaastossa ja kolmannen hiplatessa hiuksiani. 

Lounasruokailuun liittyy töissä vähän vastaavia sosiaalisia paineita. Minäkin tuon ruuan mukanani, mutta ostan omani kaupasta siinä missä toisten annokset ovat kotiruokaa. Minun annoksellani hintaa on eurosta puoleentoista, minkä työkaverit toki näkevät jo kaupan paketista. Tekisi mieli hankkia muovirasia ja tuoda eväät samalla tavalla lounaalle kuin muutkin. Tänään lounaalta lähtiessäni yksi rouvista mittasi minua katsellaan päästä varpaisiin ja täräytti sitten sen, mitä Suomessa ei kysytä keneltäkään: "Kuinka paljon sinä oikein painat?". Vastasin jotain ympäripyöreää siitä, etten tiedä ja poistuin takavasemmalle. Kysymyksen sävy on tuskin sama kuin suomalaisen esittämässä utelussa, mutta siitä huolimatta luikersin tilanteesta vastaamatta mitään selkeää.

Kuivattuja marjoja, joiden nimi on kai embe tai ombe.

Vastaan on tullut myös paikallisia erikoisuuksia: keitettyjä toukkia, kuivattuj marjoja, sokeriruokoja ja pähkinöitä. Pähkinöistä saatoin luikerrella eroon allergikkona ja sokeriruoko oli hauska elämys. Ruoko kuoritaan, puumaisesta sisukseta purraan ja riivitään irti pala, jota jauhetaan, kunnes suussa on vain puuta, joka sitten syljetään pois. Ombe/Embemarjat olivat maultaan ihan hyviä, mutta suuren siemenen ympärillä oli kuivaa marjaa vain ohuen ohut kerros, joten työmäärään nähden ruokalaji oli vähän turha. Mustien matojen näkeminen muovipussissa aiheutti aika voimakkaan pahoinvointi- ja pakokauhureaktion, vaikka äitini tekstiviestiini vastasikin vitsikkäästi toukkien olevan nyt muotiruokaa. Onneksi matoja vilautettiin minulle kesken koulutussession ja reaktioni lienee näkynyt naamasta, koska herkut oli popsittu parempiin suihin, kun viimein vapauduin opetusvelvollisuudestani. Huh!