Päivä 6. Afrikkalaiseen tapaan.

Nukkumattikin teki oharit, minne lie eksynyt. Kuuntelin läpi jotakuinkin koko Zen Cafen tuotannon ja tanssahtelin pikkutunneille, naapurin koirat haukkuivat kuten silloinkin, kun kello lopulta soi.

Valmistelin aamupäivän verran koulutusta konfliktityyleihin liittyen. Kyselylomakkeen muokkaaminen näkövammaisille soveltuvaan muotoon on aina yhtä haastavaa. Miten sokea merkitsee pistekirjoituspaperiin valitsemansa vaihtoehdon? Liiskaamalla valitsemansa vaihtoehdon littanaksi paperiin? Tämä on vielä ratkaisematta.

Toimitin pyykit pesuun, lysti on edullista jos ajattelee yksittäisen vaatteen hintaa, mutta kun vaatetta väistämättä kertyy viikon aikana pestäväksi, tuli koneelliselle hinnaksi noin seitsemän euroa. Se lienee tuplaten kalliimpaa kuin yhdessäkään talopesulassa Suomessa. Illalla kotiutuessani nuori miestyöntekijä, jonka nimi alkaa ehkä M:llä, huikkasi pyykkini olevan valmiina ja pitkänhuiskea nuori nainen kiikutti korin minulle. Pyykkäyksellä todellakin on työllistävä vaikutus! Ehkä laadusta kannattaa maksaa, ei ollut moitteen sanaa sanottavana näistä pyykeistä. Sukat ja pikkuhousutkin oli silitetty! Ällistyttävää.

Pyykkikorissa vimpan päälle silitetyt vaatteet!

Kuski oli sanonut tulevansa kymmeneltä töiden ja lääkäriaikansa välissä, joten pakkasin kamat ajoissa kasaan ja suuntasin pihamaalle odottamaan, koska kaverilla on ollut tapana olla ajoissa. Tokikaan juuri silloin, kun minä olen valmiina, hän ei ole ajoissa, joten minulle jäi aikaa kuvata pihan lintuhäkin elämää ja keskustella majatalon isännän kanssa. Kirjavat pienet papukaijat tunnetaan täällä love birds -nimellä (rakkauslinnut), koska ne hengailevat aina pareittain. Ovat arvokkaita, joten setää hykerrytti niiden innokas lisääntyminen. Mutta kukapa ei lisääntyisi, jos tähän malliin kuherrellaan! Kävi ilmi, että setä on taustaltaan biologiaakin opiskellut kemisti, joka on tehnyt uransa opettajankoulutuslaitoksessa. Hän pohdiskeli, miten paljon ihmisellä on luonnosta opittavaa ja esitteli aitauksesta niin ikään löytyvät talviunia vetävät valtavat kilpikonnat, joita olin pitänyt kivinä... Nyt tiedän myös, miltä sokeriruoko näyttää. Isäntä oli pätkinyt ja istuttanut lapsenlapsensa lahjaksi saaman sokeriruo'on opettaakseen, että istuttamalla kasvin ruokoa on tarjolla aina haluttaessa. Samaiselle, ainoalle tyttölapsenlapselleen hän on istuttanut takapihalle mansikkapenkit.

Angry Bird tuli tervehtimään ihan häkin etualalle asti.

Sininen änkkäri.

A. tiesi kertoa, että Suomessa nämä pienet papukaijat on kaijasia. Täällä niitä sanotaan love birdeiksi, koska hengaavat kaksin.

Ja kuhertelevat orrellaan.

Jo pyykkejä viedessä rouva tahtoi jututtaa minua vielä puhelinepisodiin liittyen. Hän oli kovasti pahoillaan, mutta vakuutin asian olevan minun puolestani hoidettu. Tähän rouva totesivat työntekijän kohtelusta, mutta en saanut selvää, kertoiko hän toruneensa ("told off") tätä vai irtisanoneensa ("laid off") tämän. Isännän kanssa selvisi, että tyttö todella oli saanut potkut. Hän kuulemma oli kuvitellut, etten näköni vuoksi kykene selvittämään, mitä on tapahtunut ja toisaalta, että raaputettu kuponki olisi jo käytetty - josta huolimatta sitten kokeili ladata arvoa omaan luuriinsa. Tuntuu pahalta. Ymmärrän periaatteen ja rehellisyyden vaatimuksen, mutta kun todella oli kyse reilusta eurosta, tuntuu potkut aika kohtuuttomalta rangaistukselta. Majatalon omistajat ovat tarkkoja maineestaan, mutta maassa, jossa nuorisotyöttömyys huitelee 60% korvilla, voi olla vaikea löytää uutta työtä.

Kuski saapui lopulta veljensä landroverilla puoli yhdentoista jälkeen. Kyytiin pääseminen vaati kiipeilyä, majatalon isäntä yritti hieroa autosta kauppoja eikä ihme, menopeli varmaan kulkee lähinnä ihan missä tahansa joista aavikoihin ja kaupungin sileille kaduille. Toimistolle päästyäni kävi ilmi, että meillä olikin tulenpalava kiire, sillä olimme kuulemma luvanneet olla yliopistolla tapaamassa vammaisyksikön työntekijöitä viimeistään kymmeneltä. Minä tai kuljettaja toki emme olleet aiheesta aikaisemmin kuulleet. Afrikkalainen kiire on sellaista, että kauhealla hosumisella hätistellään ihmiset liikkeelle ja sitten odotetaan parikymmentä minuuttia, että hoputtaja itse saapuu autolle. Sillä aikaa ehdin laulaa kokoelman riparilauluja sihteerikön iloksi, ottaa teille kuvia pihan kukkasista, joita on jopa kahdenlaisia sekä roskisjärjestelyistä.

Roskapöntöt hiekkapihan keskellä. En tiedä, mitä niihin laitetaan, kun monet roskat laitetaan aan uima-altaaseen.

Muurin yli on näkymät kohti kaupunkia.

Autot jätetään kadun varteen, portista pääsee summeria soittamalla.

 

Ovikello on myös muurin sisäpuolella, kuistille päästäkseen on kuljettava tällaisesta metallisäleikköovesta.

Kuva on ylösalaisin, mutta siitä näkee, että valokatkaisijoihin on merkitty pistekirjoituksella on/off-asennot. Sokotkin saa siis valot pois päältä.

Pihalla kasvaa maahan lyyhistynyt puska, jossa on kaikesta kuivuudest huolimatta tällaiset todella siniset kukat.

Pihalla on myös puskamainen puu, jossa on tällaiset hennon vaaleanpunaiset kukat.

Yliopisto on syrjässä, ajomatkaa oli. Landroverin takapenkillä oli aika ekstremeolot, ei turvavöitä ja penkitkin vähän niin ja näin. Otin teille kuvia maisemista, maisemien väreistä tulee mieleen Ultra Bran Savanni nukahtaa. Yliopisto  (UNAM) oli hiekan värinen, arkkitehtuuriltaan neuvostohenkinen kompleksi rakennuksia. Tapasimme vammaisyksikön koordinaattorin ja apulaiskoordinaattorin, joista ensimmäinen on pitkän erityiskoulukokemuksen omaava upea nainen ja toinen on nuorempi, yliopistosta valmistunut, pyörätuolia käyttävä vahva ja inspiroiva nainen. Yliopiston vammaisyksikköön on rekisteröitynyt 38 opiskelijaa, joista 14 on näkövammaisia ja lukuun lasketaan myös dysleksian kaltaiset diagnoosit.

Kaupungin katunäkymää: virheetöntä asfalttia reunustaa hiekkaiset pöpeliköt puskineen.

Toinenkin kuva auton ikkunasta.

Haasteita on kaikessa, sillä vammaisyksikkö on hallinnollisesti kasvatustieteiden dekaanin alaisuudessa, mutta palvelee koko yliopistoa. Näkövammaisista suurin osa opiskelee psykologiaa, taloustieteitä, kirjan pitoa ja lakia. Vammaisyksikkö tarjoaa kaiken liikkumistaidon opetuksesta oppimateriaaleihin, räätälöityihin tentteihin, avustajana toimimiseen. Pikaisella laskulla jo hahmottaa, että kahden työntekijän voimin 38 opiskelijan tarpeisiin on vaikea vastata. Näkövammaiset opiskelijat eivät myöskään ole missään määrin itsenäisiä. Valkoisen kepin käyttöön liittyy stigma ja opiskelijoilta puuttuu oma-aloitteisuutta ja taitoja esimerkiksi ystävyyssuhteiden muodostamiseen, itsenäiseen liikkumiseen ja toistensa tukemiseen. Tapaan opiskelijat elokuussa ja minulle esitettiinkin vahva pyyntö: "puhu heille valkoisen kepin käytöstä, itsenäisyydestä, vammaisuudesta identiteettinä ja ylpeyden aiheena". Ihanaa! Toivon, että elokuulta löytyisi lisäaikaa viettää aikaa juuri nuorten kanssa, sillä itselleni vertaistuella on ollut valtava merkitys sen kannalta, että olen löytänyt oman identiteettini vammaisena naisena ja uskon omiin mahdollisuuksiini selviytyä elämässä.  Toivoisin, että näkövammaisten nuorisotoimikunta intoutuisi vertaistuen järjestämisestä ja hakisi sille rahoitusta vaikkapa suomalaiselta Abilikselta.

Yliopiston hallintorakennus, tyylinä neuvostoarkkitehtuuri ja värinä se namibialainen yleisväri: hiekka.

Yliopiston parkkipaikka eli rajattu hiekkakenttä. Huomatkaa kuitenkin, että näkövammaisen kannalta nuo punavalkoiset pollarit on merkitty hyvin. Pollarithan aina tökkää suoraan vatsaan tai nivusiin ja on lähtökohtaisesti kauheita, mutta hyvä kontrasti lisää mahdollisuuksia niiden havaitsemiseen.

Koordinaattori tunsi suomalaista erityisopetuskenttää hyvin ja kaipailikin yhteyttä Jyväskylän Onerva Näen koulun henkilökuntaan ja Celia-kirjastoon. Näkövammaisten opiskelijoiden ehdottomasti suurin haaste liittyy tiedonsaannin esteellisyyteen ja opiskelijoiden atk-taitojen olemattomuuteen. ATK ei ole erityiskoulujen oppiaine ja opiskelijat toivovatkin materiaaleja mieluummin pistekirjoituksella kuin tietokoneella, joita ei ole saatavilla ja joita ei osata käyttää. Pistekirjat vievät paljon tilaa ja oppikirjojen skannaaminen paljon aikaa, joten opiskelijat saavat materiaaleja harvoin ajoissa. 

Liiton toiminnanjohtaja Mr. D.

Sinitaivas.

Kurssimateriaalit myös uusiutuvat vähintään vuosittain, joten kertaalleen tuotetuista materiaaleista ei ole valtavasti hyötyä tuleville opiskelijoille. 

 

Tapaamisen jälkeen odoteltiin kuljettajaa kadun poskessa tunnin verran. Taivas oli sininen, hiekka pöllysi vaikkei tuulta ollut nimeksikään ja aurinko porotti. Lopulta kuljettaja saapui ja kävi ilmi, että hän oli käynyt noutamassa lääkäriltä sairaslomalapun. Sillä hän saa töistään sairaslomaa lähteäkseen meidän kuljettajaksemme viikon turneelle maan pohjois- ja koillisosiin. Tälle etupenkillä sitten hirnuttiin koko matka takaisin toimistolle, että voi voi, kun oikein stressistä ja sairaudesta saikin näin kätevästi kymmenen päivän sairasloman. Vähän on työmoraalit ja käytännöt täällä erilaisia kuin Suomessa, tai niin ainakin kuvittelen.

Toimistolla lämmittelin lounaan ja istahdin tutulle paikalle takapihalle. Keskustelunaiheina oli mun valkoisuuteni ja se, että mun hiukset voisi kuulemma letittää. Siitä olen samaa mieltä, olisi ihanaa saada paikallisten tapaan upean taidokkaat pikkuletit päähän, mutta en ainakaan ihan vielä ostanut ajatusta siitä, että kampaukseen pitäisi sitten lisätä kullanväristä tekotukkaa.

Iltapäivän työtkin jäi aika lyhyiksi, sillä koko toimiston väki mobilisoitiin naapurustoon taloon, jossa perjantaina auto-onnettomuudessa kuollut Straussin pariskunta asui. Paikallinen tapa on pitää avoimia ovia kuoleman ja hautajaisten välillä ja ystävät ja tuttavat saavat tulla osoittamaan suruvalittelunsa. Paikalla on vieraskirja, vieraille tarjoillaan juotavaa ja lopuksi lahjoitetaan yhteinen kolehti omaisille. Meidän vierailuumme kuului pitkään hiljaisuudessa istumista, jota seurasi liuta upeita neliäänisesti laulettuja hengellisiä lauluja, Raamatun lukua ja rukous, minkä jälkeen laulettiin vielä vähän lisää. Tällaisen nuotinlukutaidottoman kuorolaisen sydäntä lämmittää tapa laulaa sisällöltään toistuvia lauluja, joissa erilaisia ääniä ja harmonioita voi kehitellä lähes rajattomasti. Eräänlaista negrospirituaalin ja Taize-laulun liittoa laulut muistuttivatkin, sanoina saattoi esimerkiksi toistua kaikessa yksinkertaisuudessaan "Jesus Christ Light of the World" tai "Someone touched me, it must be the hand of the Lord". Kolariin joutuneista rouva oli toiminut kuntoutuskeskuksen johtoryhmässä viitisen vuotta sitten ja käynyt toisinaan vapaaehtoisena opettamassa atk-taitoja ja englantia kuntoutuskurssilaisille.

Työpäivän jälkeen kotiin tullessa pihalla kirmaili lempilapseni Zuba ja Zion. Ei muuta kuin poikaa moikkaamaan, duplot kehiin ja leikkimään. Nelivuotias nauttii valtavasti laskemisesta, joten pitkät pätkät vaan laskettiin rakennusalustan nappuloita ja etsittiin keskikohtaa. Vilpittömässä huomion tarpeessa ja sen osoittamisessa on jotain raastavan aitoa. Juttua riittää loputtomiin, kerrotuksi tuli kunkin pojan synnyinmaa (Norja! Burundi!), pienemmän jääminen auton alle taaperona, hengityksen huuruaminen kotona talviaamuina herätessä ja sen pohdinta, huuruaakohan pierutkin talviaamuisin. Illan hämärtyessä poikien isä tuli noutamaan lapsiaan, mutta ei ryhtynyt edes neuvottelemaan kotiinlähdöstä, kun näki kesken olevat leikit. Vaari vei lapset kotiin myöhemmin, saatiin leikkiä pimeän tuloon asti.

Huomatkaa uusi, uljas sängynpääty.

Huoneeseen palatessa odotti yllätys: sänkyyni oli ilmestynyt aika majesteettinen sängynpääty. En tiedä, oliko tämä jokin hyvittely edelleen siitä puhelinepisodista, mutta mua lähinnä nauratti.