Päivä 3. Aune, arkki ja etelän hetelmät.

Lauantai alkoi mojovan päänsäryn merkeissä. Ei aivan perinteistä migreenisärkyä, mutta perinteisillä migreenilääkkeillä kuitenkin talttui. Pitkät matkustelut ei sovi elimistölle.

Lorvin, luin blogeja, sain suihkusta lähestulkoon kotioloja muistuttavan määrän vettä ja iloitsin shampoosta, jossa oli sama tuoksu kuin Herättäjäjuhlilla E:lta lainaamassani. Pienet on ilot!

Aamupalastelin jo kolmatta päivää samaa leipää sulatejuustolla (tiesittekö, että se on sitä amerikkalaista, paljon parjattua processed cheesea?!) ja jääkylmää mansikkajugurttia, jota kuljettajajannu kantoi ostoskoriin, kun pyysin luonnonjugurttia. No, onhan se mansikkakin luonnontuote.

Aune.

Yhdeksän jälkeen saapui sitten kauan odotettu avustajani Aune! Pieni ja sirpakka, halasi jo ovella ja puhua pulputti. Päätettiin kävellä kaupunkiin, koska sinne oli kuulemma vain puolisen tuntia matkaa. Todettakoon, että mikäli emme jolkottelisi afrikkalaiseen tahtiin, vaan pistelisimme kotoisasti töppöstä toisen eteen, matka taittuisi varmasti vartissa.

Sain taas kuulla, kuinka olen niin itsenäinen ja kävelenkin eri tavalla kuin namibialaiset näkövammaiset. Ilmeisesti, koska ainakin kerran Aunelle huudettiin, että "ota nyt hyvä nainen kiinni siitä sokeasta kun kuljette". Riemastuttavaa. Kotiin tullessa taksikuski päivitteli Aunelle myös, että "ooh, ottaako hänkin näitä ostoskasseja". No, kyllähän minä otin.

Jalkakäytävien sijaan rullaluistelijan unelma-asfaltteja täällä reunustaa loputon hiekkalaatikko. Senpä vuoksi Aune vaati, että kävelemme autotiellä, joka on sentään tasainen, eikä möykkyjä täynnä. Kummatkohan täällä nyt vaarallisempia on - autot vai kuopat hiekassa? No, selvittiin kyllä ihan ilman vaaratilanteita, perään katsottiin aika usein, yksi auto peruutti pois alta, kun lähestyin keppi ojossa ja parissa risteyksessä autot antoivat tietä kepin nähdessään, vaikka kävelimme päin punaisia. Suuntana oli sama ostoskeskus, jossa olen tähänkin asti kaikki asiani toimittanut ja siinäkös vasta olikin ihmettelemistä, kun osasin ihan oikeasti kulkea itsenäisesti portaita alaspäin. Kunpa kotonakin ylistettäisiin samassa määrin: ooh, se voiteli leivän itse! Ah, miten taitavasti se seisoo rullaportaissa!

Ensimmäinen etappi oli kännykkäoperaattorikauppa. Eri vaihtoehtoja liittymän suhteen tuntuu olevan useita. Itse prepaid-liittymän simkortti maksoi 10 dollaria (n. 0,66e) ja vaihtoehtoisia latauslipukkeita oli jos josnkin kokoista. Ostin sitten 20 dollarin (n. 1,30e) lipukkeen, koska sekä myyjä että Aune olivat sitä mieltä, etten puhuisi 700 minuuttia viikossa, jonka olisi saanut noin neljällä eurolla. Onneksi sain V:lta mukaan pari puhelimenraatoa, joten nyt on millä pirautella. Latauslipukkeella lataaminen puhelimeen ei ehkä vielä onnistunut, mutta ehkäpä joku auttaa mua siinä vielä.

Jokin puisto, jossa palmuja ja lätäkkö, jonka ääreenihmiset tulee ottamaan ja otattamaan valokuvia.

Taustalla toimistotalo.

Nurtsi pysyy keinokastelulla jokseenkin vihreänä, sadekauteen on vielä useita kuukausia aikaa.

Tahdoin nähdä vähän kaupunkia kauppakeskuksen sijaan, joten köpöteltiin Town Squaren (vrt. Jyväskylän kävelykatu) läpi, miltä matkalta mukaan tarttui puinen kulho ja salaatinottimet. Eka oli kaunis ja toisia olen kotona kaipaillutkin, joten menköön ihan hyvien hankintojen listalle. Kulho pääsikin sitten jo ihan tositoimiin hedelmäkulhoksi. Köpötimme puistoon, joka oli Aunen mielestä ihanan vihreä ja minun mielestäni vähän kuivahtanut. Matkalla törmättiin Aunen serkkuun ja johonkin tuttuun, joka otti puistossa lätäkön vieressä valokuvia turisteista. Palmuja on ja fiinejäkin taloja, mutta myös aika rähjäisen näköistä osittain. Huomaan olevani Euroopan ulkopuolella siitä, etten osaa sanoa, mitkä talot ovat toimistoja ja mitkä asuintaloja. Pankkeja on paljon, samoin lastenvaate- ja kenkäkauppoja. Näin pikkutyttöjen nahkaiset nilkkurit, joissa oli valehtelematta liki 10-senttiset korot! Sisäinen konservatiivini heräsi eloon.

Puinen hedelmäkulho, pari avokadoa, soft citron, blondi päärymä ja banaani poikineen.

Ruokaostoksilla oli varmaan puoli Windhoekia kerralla. Ihmiset törmäili toisiinsa isoilla ja pienillä ostoskärryillään ja tiuskivat minkä ehtivät. Minullekin yksi 50+ vitivalkoinen rouva yläluokkaisella brittienglannillaan kiekaisi, että "Excuse me, miss! It's not a swearword!" En tiedä, oliko hän yrittänyt excuseilla ohitseni jo aiemmin vai kaipasiko sanoja minun suustani, mutta lähinnä jäi huvittamaan koko episodi. Jo vakiokohteekseni muodostunut valmisruokatiski vei aikaa, sillä edellemme osui kaksi miekkosta, jtoka valehtelematta ostivat joka sorttia ja seistä tönöttivät tiskillä vartin. Nyt on kuitenkin kaikkea mahdollista naisellisista saniteettituotteista siihen maustamattomaan luonnonjugurttiin, mehuun ja erinäisiin hedelmiin! Opin, että 5 dollaria (0,30e) päärynästä on kauhean kallista, mutta ostin sen silti. Samoin ostin banaania, avokadoja ja soft citronin, joka on muodoltaan kuin sitruuna ja väriltään kuin appelsiini, jännittävää!

Tämä on nyt sitä paapaaiijaa, ymmärsiväthän kaikki?

Kotona Madame opetti minulle papaijankuorintaa, kuulemma puoli papaijaa riittää yhdelle tytölle yhdeksi välipalaksi. Yes Mem! Selvisi, että hedelmä halkaistaan pituussuunnassa, siemenet kupsutellaan veke, kuoret kuoritaan ja itse hedelmä viipaloidaan. Selvisi myös, että tämä viikonloppu on hyvin kiireinen, mikä on varmaan jokin suomalainen mittapuu, koska olen nähnyt tasan yhden sedän, joka ei kuulu henkilökuntaan. Pihalla kirmailleet pikkupojat Zuma (Zuba?) ja Zion ovat Madamen ja miehensä lapsenlapsia, eivät siis kuulu vakiokalustoon.

Madamen valkopartainen puoliso on kai ollut ammatiltaan yliopiston opettaja. Nyt hän kasvattaa pihalla erinäisiä eläimiä, joita todistetusti myydään rikkaiden perheiden lemmikeiksi. Yhden perheen isä kävi tyttöjensä kansa kani- ja marsuostoksilla vaimoltaan salaa. Tasha, 11, nimesi elikot Ellieksi ja Austiniksi, paitsi siinä tapauksessa, että molemmat olisivat tyttöjä, jolloin Austinin nimeksi tulisi China. Tashan pikkusisko Elaine, 3, olisi siskonsa armollisen arvion mukaan "such a disaster". Söpöjä pikkutyttöjä molemmat, joskin pitkiä kuin mitkä - Suomessa olisin arvioinut 5- ja 15-vuotiaiksi! Tasha myös väitti, että herra eläinkauppias syö osan lemmikeistään, tiedä häntä.

Lupaan ja vannon, että kaikki päivät maailman loppuun asti ei tule sisältämään kuvia papukaijoista.

Marsu nimeltä Austin.

Welcome to the ark -kyltti selittänee

Kuvassa papaijalapsia papaijapuussa.

Samainen papaija.

Jokin kukka, jossa kasvaa...

... tällaisia ruusunmarjaa muistuttavia möllyköitä?

Sedän hortonomitaidonnäyte.

Ja sedän nuupahtanut auringonkukka.

Setä itse kertoi, että pihalla kasvaa papaijapuu ("Niin, se papaija, jonka söit, kasvaa tämän näköisessä puussa, katsos, tämä on paaapaaaiiija, papaija." Ymmärretty.) ja että hän kasvatti koulun käyttöön valkoisia rottia, kunnes ne kerran lisääntyivät niin vinhasti, että hän panikoi ja myrkytti ne kaikki.

Äsken yksi paikallinen suomalainen kävi hakemassa Suomesta tuomani paketin, olipa ilahduttavaa saada jonkun mun kieltäni puhuvan numero, johon soittaa hädän hetkellä tai koti-ikävän iskiessä! Nyt on myös varmuudella matkalaukussa edes pieni kolonen tilaa paluumatkalla.

PS. Ruokakaupassa oli mun lentoni stuertti, se tukevasti käsivarttani puristanut aktiivinen kuuntelija. "Hello, do you remember me? How are you?" Lisäksi Aune kuuluu siihen seurakuntaan, jonka Emmanuel-kuorossa U-S ja E-L lauloivat täällä asuessaan ja jotka Aune muisti "niinä valkoisina jotka lauloi kuorossa". Jännittävää, onko tämä todella näin pieni paikka?