Justine Full of Justice.

Ensimmäiseen koulutukseen osalllistui myös NAVI:n hallituksen sihteerinä toimiva Justine, 24. Hän on yhdeksänlapsisen perheen esikoinen ja sokeutui kahdeksanvuotiaana, minkä seurauksena tytön äiti hylkäsi tämän sukulaisten huomaan. "Hän ei ollut tuollainen, kun annoin hänelle elämän." Justine oli kuitenkin sitä mieltä, että elämä on ollut ihan hyvää. Nuori nainen oli käynyt koulua Eloan erityiskoulussa, jossa valtaosa oppilaista on kuuroja ja kuulovammaisia ja vähemmistö eri tavoin näkövammaisia. Eloan koulu on Pohjois-Namibiassa ja sillä on ollut yhteyksiä myös Suomeen, sillä Justine muisteli lämmöllä suomalaisia vieraita ja sitä, miten nämä toivat mukanaan erilaisia leluja ja apuvälineitä, joista täällä ei ollut tietoakaan. Myöhemmin on selvinnyt, että monia apuvälineitä tunnetaan juuri ulkomaisten vieraiden, vapaaehtoisten ja opettajien tuomisien pohjalta. Esimerkiksi vahatikut ja pistekirjoitukseen soveltuva kontaktimuovi tunnetaan kumpikin, mutta niitä ei ole täällä saatavissa. Kumpikaan ei ole varsinaisesti superarvokasta tavaraa, joten niitä voisi hyvin tuoda tänne vaikka Suomesta, jollei jokin nettikauppa niitä voisi toimittaa.

Justine viehättyi duploista ja rakensi myöhemmin kerrassaan upeita kolmiulotteisia rakennelmia. Huikea hahmotuskyky!

Täällä erityiskouluja on ilmeisesti ainakin kaksi: Eloan lisäksi toinen koulu Windhoekissa. Koska maassa painotetaan inklusiivista opetusta, ei uusia erityiskouluja enää perusteta ja vanhoistakin ollaan tekemässä resurssikeskuksia, joissa lähikoulujen opettajia koulutetaan näkövammaisten lasten opettamisessa ja erityispedagogiikassa. Tämän lisäksi ympäri maata on jonkin verran sellaisia erityisluokkia, jotka toimivat tavallisten peruskoulujen yhteydessä. Näissäkin yksiköissä on sitten kuitenkin myös majoitustilat, sillä välimatkat ovat pitkiä eikä lapsilla ole realistista mahdollisuutta kulkea kymmenienkin kilometrien koulumatkoja päivittäin. Jos olen ymmärtänyt oikein, sama tilanne on kuitenkin myös vammattomilla lapsilla - kouluun on usein muutettava toiselle paikkakunnalle. Kysymykseeni siitä, käyvätkö kaikki näkövammaiset lapset koulua, on vastattu toistuvasti vakuutteluin, että käyvät. Kuitenkin jatkuvasti tulee vastaan ihmisiä, jotka eivät ole koskaan päässeet kouluun tai joiden koulutie on katkennut kuin seinään näkövamman myötä.

Namibialainen peruskoulu alkaa lapsilla suunnilleen samanikäisenä kuin suomalaislapsillakin ja lystiä kestää 12 vuotta. Näkövammaisten erityiskouluissa on luokat 1-10, minkä jälkeen opiskelijat siirtyvät inklusiiviseen opetukseen näkevien sekaan. Justinen mukaan inkluusiossa on paljon haasteita, mutta sen tarkemmin emme niistä keskustelleet. Viimeisellä luokalla saatavat arvosanat pisteytetään jatko-opintoja varten ja saaduista pisteistä riippuu, mitä voi yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa opiskella. Hyvillä pisteillä voi päästä suoraan tutkinto-opiskelijaksi suorittamaan ensin kandidaatin ja sittemmin maisterin opintoja, joihin saa myös valtion opintotukea sekä -lainaa. Matalammilla pisteillä yliopiston aloittavien on suoritettava ennen tutkintoaan joko kolmevuotinen diploma tai lyhyempiä, yleensä vuoden mittaisia sertifikaattiopintoja. Useamman sertifikaatin suorittamalla voi myös korvata diploman tai osan diplomasta. Sertifikaatit ja diplomat ovat maksullisia opintoja ja niiden hinnat vaihtelevat opiskelualan mukaan.

Minä ja Justine

Justine on suorittanut vuoden aikuiskasvatuksen ja elinikäisen oppimisen diploman, johon hän ei saanutkaan hakemaansa opintotukea. Nyt nuori nainen on velkaa yliopistolle paikallisittain suuren summan, noin 1600 euroa, joka hänen on maksettava ennen kuin opintoja voi jatkaa. Tutkintoon hän saisi valtion opintotuen, joten talous olisi silloin turvattu. Opintovelasta muodostuu kuitenkin työttömälle ja varattomalle, lahjakkaalle nuorelle naiselle melkoinen pullonkaula ja umpikuja, josta ulospääsyä ei ole näkyvissä.

NAVI:n koulutuksessa akateemista koulutusta saaneet oli helppo erottaa muista, sillä erilaisten käsitteellisten ja teoreettisten mallien omaksuminen ja käyttö oli nopeaa. Oli huikeaa nähdä, miten Justinen terävyys pääsi esiin erilaisia analyysityökaluja käyttäessä, vaikka ahdistava elämäntilanne kuvastuikin sekä nuoren naisen puheesta että olemuksesta viikonlopun aikana.

Kliseinen kuva: kaksi eriväristä kättä vierekkäin...

Se täällä on tuntunut kaikkein vaikeimmalta: epätasa-arvo. Tieto ihmisten samanlaisuudesta ja olosuhteiden erilaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on henkilöitynyt niihin ihmiskohtaloihin, joita olen saanut kuulla. Se suututtaa, turhauttaa ja itkettääkin. Yritteliäitä, nokkelia ja sinnikkäitä ihmisiä on kaikkialla, mutta joissain olosuhteissa kovinkaan ponnistelu ei kerta kaikkiaan johda eteenpäin.

Päivät 9-10: Ensimmäinen koulutus

Koulutustilana betonista, laatoista ja aaltopellistä rakennettu halli, jossa "vähän" kaikui. Haastetta siis näkövammaisille kommunikoijille!

Hazy days of winter. Talviaamun valo, taustalla meidän VIP-talo.

Ensimmäinen koulutus tapahtui Oshakatissa Pohjois-Namibiassa ja siihen osallistui Namibian näkövammaisten keskusliiton pohjoisen alueyhdistys NAVI:n koordinaattori ja luottamushenkilöt. NAVI on paikallisyhdistyksistä vanhin, perustettu tammikuussa 1995. Ennen koulutusteni alkamista minulle todettiin, että NAVI on paikallisjärjestöistä vahvin ja heidän osaamisensa ja kapasiteettinsa korkealla. Nyt, kahden ja puolen koulutuspäivän jälkeen uskallan olla osittain eri mieltä, mutta siitä lisää tuonnempana.

Namibia on maana valtava ja pohjoisen alueyhdistys kattaakin viisi regionia, liekö maakuntia. Näistä viidestä alueesta vain neljällä on toimintaa ja siinä missä kaikki neljä muodostivat aikaisemmin omat haaransa (engl. branches) ovat ne vuodesta 2009 alkaen yhdistyneet kahdeksi haaraksi, joista kumpikin kattaa alueista kaksi. Yhdistyksellä on oma hallitus, minkä lisäksi kummallakin haaralla on oma hallituksensa. Yhdistyksellä on palkkalistoillaan yksi palkattu työntekijä, jonka toimisto sijaitsee näkövammaisten kuntoutuskeskuksen yhteydessä Ondangwan liepeillä, olisiko paikan nimi ollut Oniipa? Elcin Rehabilitation Centeristä täällä joka tapauksessa puhutaan.

Koulutusten oli alun perin tarkoitus olla kolmepäiväisiä, mutta kustannussyistä ne lyhennettiin kaksipäiväisiksi. Koulutusteemojen määrää ei kuitenkaan varsinaisesti vähennetty, mikä toi omat haasteensa - etenkin kun käytän ryhmien ohjaamisessa mielelläni toistoa ja toiminnallisia menetelmiä, jotta kaikki varmasti pysyisivät kärryillä siitä, mitä ollaan tekemässä.

Oman haasteensa kouluttamiseen tuo myös se, että paikallisyhdistykset sijaitsevat eri kielialueilla eivätkä kaikki niiden aktiivit puhu englantia. Koulutuksissa tarvitaan siis tulkki, joka tämän ensimmäisen koulutuksen osalta käänsi sisällöt oshiwamboksi, joka on eräänlainen Pohjois-Namibian skandinaviska. Omat haasteensa toi myös se, ettei paikalle toki ollut palkattu ammattitulkkia vaan tulkkauksen hoiti yksi osallistujista ja tämän ollessa poissa vuoroa palloteltiin ja pakotettiin milloin kenenkin harteille. Tulkin puute johtuu toki halusta säästää kustannuksissa, mutta lopulta kahden kuukauden asiantuntijavieraan ja kuuden koulutuksen järjestämisessä paikallisen tulkin palkkaaminen kolmeen kahden päivän koulutukseen tuskin olisi enää valtava lisäkustannus.

Koulutus järjestettiin nuoriso- ja urheiluministeriön nuorisohostellissa, joka oli näkövammaisten kannalta varsin näppärä. Pääasiallisessa käytössä olleet rakennukset olivat peräkkäin laatoitetun käytävän varrella, joten ihmiset löysivät melko itsenäisesti tiensä majoitusrakennuksesta ruokala-koulutustilaan ja takaisin. Itsenäinen liikkuminen on täällä enemmän poikkeus kuin sääntö.

Aloitan kaikkien ryhmien kanssa työskentelyn tekemällä ryhmäsopimuksen. Ne eivät ole säännöt, vaan enemminkin yhdessä sovitut käytännöt, joiden avulla yhteistoiminta voi olla hedelmällistä. Näkövammaisryhmässä ryhmäsopimukseen nousee näkövammaspesifejä asioita, kuten se, ettei tavaroita saa jättää lojumaan lattioille, että metallituolit on nostettava eikä raahattava betonilattialla ja turhaa liikehdintää ja ääntä on vältettävä, jotta kaikki kuulevat. Erikseen on sovittava myös se, miten puheenvuoroa pyydetään, kun viittaaminen ei käytäntönä toimi. Toisinaan ryhmäsopimukseen nousee myös sisältöä, joka helpottaa kulttuurierojen yli työskentelyä. Miten suomalainen ja afrikkalainen aikakäsitys sovitetaan yhteen, esimerkiksi.

Koska Namibian konteksti on minulle varsin vieras, olen kaikissa koulutuksissa korostanut, että minun osaamiseni liittyy erilaisten suunnittelu- ja analyysityökalujen käyttöön sekä järjestöhallinnon tekniseen osaamiseen, mutta sisältöteemojen ymmärrys ja asiantuntemus on paikallisilla. Välillä tämä tulee ihan konkreettisestikin ilmi siinä, että jotkut ajatukseni saavat vastaukseksi spontaanin naurunremakan. Näistä ensimmäinen ryöpsähti ilmoille, kun tiedustelin moniko etelään (pääkaupunkiin) muuttaneista opiskelijoista palaa kotiseudulleen ja voisi toimia arvokkaana resurssina paikallisyhdistykselle. Ei kuulemma palaa, juuri kukaan.

Kävimme läpi NAVI:n rakennetta ensin vapaamuotoisesti, minkä jälkeen teimme perusteellisen SWOT-analyysin järjestön kokonaistilanteesta. Se sai siinä määrin innostuneen vastaanoton, että osallistujat päättivät järjestää vielä puolen päivän hallituksen kokouksen kaksipäiväisen koulutuksemme jälkeen, jotta analyysin tulokset saataisiin hyötykäyttöön. Ilahduttavaa!

Hilma, Amelia ja Detta (?) duploista kootun, vielä keskeneräisen SWOT-analyysimallin äärellä.

Toisena koulutuspäivänä puhuimme vaikuttamistyöstä (advocacy) ja ideoimme sekä teemoja, joihin liittyen vaikuttamistyötä olisi tehtävä että suunnittelimme minikampanjoita SMART-kriteerien avulla. Ajatus vaikuttamistyön ja tiedon levittämisen (awareness raising) erosta on täällä varsin hatara ja sitä pitikin avata ja selittää moneen otteeseen. Lisäksi lauantaiaamupäivällä ryhmä oli levoton, koki tilanteen jo niin turvalliseksi että uskalsi yrittää vedättää ohjaajaa sivupoluille ja lorvia tauoilla luvattoman pitkään. Kun sitten vielä tulkillakin mopo karkasi käsistä, välillä tyyppi "unohti" kuunnella, mitä sanoin ja toisinaan sitten parin virkkeeni kääntäminen kesti kolmatta minuuttia. Kaikki vei paljon aikaa ja lounaaseen mennessä olinkin aivan valmis lyömään hanskat tiskiin, etenkin kun eteeni oli tuupattu ne syömättä jääneet keitetyt toukat ja muutkin mukavat perinneherkut juuri samaan aikaan - kaikkein stressaavimpana hetkenä koulutusta.

Onneksi iltapäivällä pidot paranivat. Vuosikausien suosikkini on ryhmän sisäiseen työnjakoon ja kommunikaatioon pureutuva harjoitus, johon olen ensin tutustunut yhdellä nuorten tiimityöskentelytaitojen kurssilla ja sittemmin Pohjois-Irlannissa konfliktisimulaationa. Esittelen tämän vielä erikseen, mutta kokemus on osoittanut, että Lego-palikoilla passiivisinkin ryhmä saadaan aktivoitua ja osallistumaan.

Koulutuksen vaikuttavimpiin hetkiin kuuluivat yhteiset aamu- ja iltarukoukset, joissa moniääniset negrospirituaalit ja virret saivat ihon kananlihalle ja aina joku osallistujista rukoili ääneen. Erityisesti mieleen painui tuon ensimmäisen koulutuksen viimeinen hartaus, jonka osallistujat halusivat päättää iltavirteen. Tätä en toki oshiwambonkielisestä keskustelusta osannut aavistaa, mutta jo aloitettu negrospirituaali vaiennettiin ja ilmoille kajahti - mikäs muukaan kuin lempivirteni: Mua siipeis suojaan kätke. Kolmen säkeistön jälkeen yllätin toiset laulamalla loppuun vielä yhden säkeistön suomeksi, toisten hyräillessä soolooni moniäänistä taustaa. Siinä oli kyllä itkussa pidättämistä!

Näiden ensimmäisten koulutuspäivien aikana avautui myös jotain näköaloja paikallisiin tapoihin, hintatasoon ja sen sellaiseen. Majapaikassa ei ollut pyyhettä, joten lähetin kuskin ja Aunen asiointireissunsa yhteydessä ostamaan minulle sellaisen. Elämäni isoin kylpypyyhe, hintaa 6e. Todennäköisesti se oli paikallisittain kallis. Televisiokin avattiin, koska Aune tahtoi katsoa lempisarjaansa, huonolaatuista englanniksi dubattua latinosaippuaoopperaa lumisateisesta televisioruudusta. Tuli ihan lapsuus mieleen. Reissu oli myös varsinaista ryhmäytymistä Aunen kanssa, puhuttiin ihmissuhdekuvioista ja löydettiin yhteinen huumorintaju, mikä on ihanaa - huumori kun ei siirry kulttuurista toiseen mitenkään aukottomasti. Illalla keittiön seinään nojaillessani Aune huikkasi, että "muuten, sun yläpuolella on hämähäkki - se on vaarallinen, mut ei se kyllä sulle mitään tee!". 

Tobias, NAVI:n puheenjohtaja.

Kävin lukuisia hyviä keskusteluja ja kuulin sydäntä särkeviä ihmiskohtaloita, joista kirjoittanen vielä erikseen. Näkövamma ja näkövammautuminen tarkoittaa täällä usein itsenäisen elämän loppua. Ihmiset hautautuvat koteihinsa tiedon puutteen, kuntoutuksen puutteen ja pitkien välimatkojen vuoksi. Se tuntuu tosi rajulta ja epäoikeudenmukaiselta. Toisaalta on sitten myös varsin voimaantuneita ja voimaannuttavia yksilöitä, kuten NAVI:n puheenjohtaja Tobias, jolla oli vahva kokemus järjestövaikuttamisesta ja voimakas strateginen näky NAVI:n tulevaisuudesta. Hän on opettaja ja suhtautuu intohimoisesti näkövammaisten lasten ja nuorten vapaa-ajanviettomahdollisuuksien kehittämiseen. Olipa pyörittänyt sellaistakin projektia, jossa kävi erityiskouluilla järjestämässä lapsille ja nuorille tietokilpailuja, joista palkintoina oli oikeasti arvokkaita esineitä kuten radioita ja kännyköitä. Visoja oli kuukausittain ja ne käsittelivät aina tiettyä teemaa, joka saattoi vaihdella kansainvälisistä sopimuksista kaunokirjallisuuteen tai lakiteksteihin. Kotiin tylsistyminen ja passivoituminen on lasten ja nuorten kohdalla suuri uhka.

Vasemmalla Amelia, oikealla Hilma, keskimmäisen rouvan nimeä en muista. Ihmisten ikiä on vaikea arvioida, näyttävät olemukseltaan ja eleiltään vanhuksilta, mutta tuskin ovat niissä ikävuosissa kuitenkaan.

Kiviäkin kiinnostaa? Järjestökoordinaattori ehti rakennella hyvän aikaa legoilla kesken koulutuksen, ennen kuin huomasin koko asiaa...

Järjestön kokonaiskuva jäi mielessäni ristiriitaiseksi. Minulle oli hehkutettu valtavaa kapasiteettia ja pitkää kokemusta, mutta näppituntumani mukaan ryhmä oli melko passiivinen, keskittyi omahyväisenä olemassaoleviin rakenteisiin kuten fyysiseen toimistotilaan ja palkattuun koordinaattoriin, mutta varsinainen toiminta tuntui vähäiseltä. Ehkä vaadin paljon, kun mielestäni pelkkien hallitusten kokousten järjestäminen ei ole vielä järjestölle kovinkaan kummoinen meriitti. Näkövammaisten alueyhdistyksiä on koulutettu aika paljon, mutta täkäläinen koulutustyyli näyttää olevan mahdollisimman monen asian käsittely sen sijaan, että syvennyttäisiin vähän harvempiin. Niinpä en ollutkaan yllättynyt, kun viime vuonna vertaistukitoimintaakin käsitelleeseen koulutukseen osallistunut järjestökoordinaattori väitti kiven kovaan, ettei ole koskaan aikaisemmin kuullut vertaistuesta sanaakaan.  

Bongaa ryhmäkuvasta allekirjoittanut, ei liene vaikeaa.

Ensimmäisen viikon totuttelun ja ihmettelyn jälkeen kouluttaminen tuntui hyvältä. Olin paitsi omassa elementissäni, myös omieni joukossa, sillä näkövammaiskulttuuriin liittyy paljon maantieteelliset ja kielelliset rajat ylittävää huumoria ja käytöstä.

Fasilitaattorivauhdissa. Peukku pystyssä, vieressä tulkki, jonka vieressä lukutaito-opettaja Claudia, jonka vieressä järjestökoordinaattori Martha, jonka vieressä pistekirjoitusta lukeva Justine.

Päivä 19: Ruuasta ja sen puutteesta

Älkää hämääntykö otsikosta, kirjoittelen rinnakkain näitä tuoreempia kuulumisia ja reissukuulumisia, etten jää liialti jälkeen.

Tänään oli taas aivan tavallinen toimistomaanantai, joskin kuljettaja oli myöhässä ja pääsin töihini käsiksi vasta klo 11 aikaan. Kuljettajamme on opetusministeriön kuljettaja, joka ilmeisesti työnantajaltaan salaa tekee tällä hetkellä toista päivätyötä meidän kuljettajanamme. Minun liikkumiseni riippuukin siis pitkälti siitä, moneltako hän pääsee töistänsä livistämään. Tämä paikallinen työkulttuuri ja -moraali on kerrassaan erikoinen.

Matkaa kotoa toimistolle on tosiaan joitain satoja metrejä, mutta toimiston väkeä kauhistuttaa ajatus siitä, että kävelisin yksin. Toki eilen olin jo ulkona yksin matkalla taksille eikä siinä ollut mitään ongelmaa, mutta yksin liikkumisesta tunnutaan maalailevan melkoisia piruja seinille. Järkeenkäyvin selitys, jonka olen tähän mennessä kuullut, on "they are watching you". Siis se, että mikäli rutinoidun kulkemaan tiettyyn aikaan tiettyä reittiä, myös ne pahikset tottuvat siihen ja voivat iskeä koska tahansa. No, omaa harkintaa käyttäen aion kyllä vielä poistua tästä majatalosta toisenkin kerran ihan itsenäisesti.

Toimistolla ei sinällään tapahtunut kummempia, kahlasin viime koulutusten muistiinpanoja läpi ja naputtelin niistä tekstitiedostoksi. Ihan hyvää materiaalia kirjallisessa muodossa: SWOT-analyysi, järjestökuvausta, vaikuttamistoiminnan ideointia. Tämä kulttuuri on todella suullinen ja yhdistettynä näkövammaisten heikkoihin atk-taitoihin ja tietokoneiden puutteeseen sekä pistekirjoituspaperin kalleuteen ja pistekirjoituskone Perkinsien vähäiseen saatavuuteen suullinen kulttuuri saa aikaan sen, ettei kirjallista dokumentaatiota ole mahdottoman paljon.

Aamulla kotipihassa pelmusivat taas pikkupojat ja alta aikayksikön nelivuotias Zuba oli kiivennyt syliin, pussaili antaumuksella mua pitkin naamataulu ja siveli poninhäntää suuren innostuksen vallassa. Hassu lapsi! Näin hienon karateshow'n, toimin kiipeilytelineenä sirkustempuille ja lopulta kuuntelin, kun poika kertoi tarinoita. Tai oikeastaan ensin minä aloitin tarinoita, kuten "Olipa kerran poika nimeltä Zuba...", mutta ne olivat yleensä jotenkin vääriä, kuulemma oikeita ihmisiä ei saa esiintyä kertomuksissa. My bad. No, lopulta "Olipa kerran poika nimeltä Andy..." sai pienen epäilyn jälkeen jatkoa, sillä "ei Zuba, ei Andy ole oikea ihminen, se on ihan feikki" upposi lapseen riittävän hyvin. Kävi ilmi, että Andy olikin tyttö joka pelasi koripalloa ja oli siinä maailman paras. Andyn joukkue voitti kaikki pelit ja muut vauvajoukkueet ylsivät vain napaan asti, kun Andyn joukkue pääsi tosi korkealle. Se oli hieno tarina, suorastaan klassikkoainesta.

Töiden jälkeen olin luvannut leikkiä lasten kanssa legoilla, mutta heidät olikin haettu jo kotiin, kun palasin. Majatalon isäntä on ollut viikon sairaana ja otettu aamulla lääkärin vastaanotolta suoraan (yksityis)sairaalaan, joten Madame suhaa nyt kodin ja sairaalan väliä eikä voi katsoa lastenlastensa perään. Tämän minulle tiedotti Marambo/Malambo, majatalon nuori miestyöntekijä, joka on tosi mukava. Taannoisen puhelinepisodin jälkeen lähinnä hän on hoitanut asioitani ja onkin tosi avulias ja ystävällinen, neuvoo taksien käytössä, antaa lomavinkkejä ja tänään halusi puhua myös siitä, onko suomalaisissa ammattikorkeakouluissa etpäopiskelumahdollisuuksia.

***

Otsikon aiheeseen eli ruokan ja sen puutteeseen. Kehitysmaamatkailun nurjin puoli lienevät erilaiset vatsavaivat, joiden välttäminen on toisinaan hyvistä yrityksistä huolimatta vaikeaa. Syynä tähän on huono hygieniataso ja heikko infrastruktuuri, kylmäsäilytysmahdollisuuksien puute ja erilaiset ruuanvalmistusmenetelmät. Tällä matkalla olen ollut onnekas eikä vatsantoiminnasta ole sen kummempaa raportoitavaa. Osansa on varmasti käsihygieniasta huolehtimisella, osansa varovaisella syömisellä ja osansa kolerarokotteella, joka suojaa jonkin verran myös perinteisiltä turistiripuleilta.

Aamupalapöydästä. Täällä juodaan mustan teen sijaan aina vaan rooibosta, johon laitetaan tosi paljon sokeria (siksi teen teeni itse, vain ripauksella) ja maitojauhetta. Maitojauhe säilyy näissä oloissa, tuore maito ei niinkään.

Samainen ruokasali hemaisevan kirjavine kerniliinoineen. Kaikki vähän rempallaan, mutta ilmalämpöpumppu viimeisen päälle.

Aamiaishuoneen ovi, päässyt alareunastaan hieman rispaantumaan.

Ruokaan on täällä liittynyt osaltani monenlaista pohdintaa. Ensinnäkin pääkaupungissa kaupasta saa jotakuinkin samoja ruokia kuin Suomesta, osittain toki siihen samaan suomalaiseen hintaan. Ylipäätään ruoka on kallista: hintataso monissa tuotteissa noin puolet suomalaisesta, mutta ihmisten tulotaso ei lähelläkään sitä. Se, mistä ihmiset ruokansa hankkivat itselleen sopivaan hintaan, on minulle mysteeri. Todennäköistä on myös se, että monessa kodissa nukkumaan käydään nälkäisenä.

Hyvällä aterialla on lihaa tai kalaa ja olenkin törmännyt vain yhteen paikalliseen kasvissyöjään, joka hänkin söi kalaa. Toinen ruuasta kieltäytynyt paikallinen ilmoitti syövänsä merikalaa, muttei Sambesi-joen kaloja. En tiedä, oliko kyse jostain loispeloista vai mausta, mutta minunkin on tunnustettava, että kalan nautiskelu jäi osaltani yhteen suupalaan.

Kala, tällä kertaa ilman päätä, maissipuuroa ja kastiketta. Sain haarukan, koska olen valkoinen ja länsimainen, mutta pöytäseurueeni valisti, että "meidän kulttuurissa sitä ei käytetä puuroon".

Ruokailu tapahtuu pääasiassa siten, että liha tai kala syödään sormin ja sen kanssa olevat lisukkeet joko sormin, lusikalla tai haarukalla. Pohjoisessa ja koillisessa lisukevaihtoehdoista yleisimmät olivat maissipuuro (afrikaansiksi pap) tai riisi, toisinaan löytyi myös ylikypsää makaronia. Maissipuurosta pidin, hyvän kastikkeen kanssa itsessään varsin suolaton ja mauton, paksua perunamuusin ja mannapuuron välimuotoa muistuttava lisuke ei juuri maistunut miltään, mutta hyvän kastikkeen kanssa ei ollut moitittavaa. Lihoista pyrin yleensä luopumaan. Sekä siksi, että niissä oli usein sivumakuja, joiden tunnistaminen oli vaikeaa, mutta myös siksi, että pitkään melko kasvispainotteista ruokavaliota noudattaneelle erinäisten tunnistamattomien eläinten jalkojen ilmestyminen lautaselle tuntui vain vaikealta. Lihojen mukana tulee myös luut ja kanan ja kalan kanssa myös nahat, jotka pistellään parempiin suihin. Luut sitten joko astellaan lautaselle tai nakellaan sinne tänne. Mikäli eläin on ollut suuri, on lihoista ja luista vaikea tunnistaa, mitä ruuminosaa parhaillaan nautiskelee, sillä luut ja lihat on paloteltu työkaluilla siten, ettei niitä tunnista.

Käsienpesu kuuluu monin paikoin olennaisena osana ruokailuun. Tarjoilija tuli sangon ja kannun kanssa, kannussa keitettyä vettä, johon on sekoitettu astianpesuainetta. Hän lorotti vettä sankoon ja kädet pestiin valuvan veden alla, minkä jälkeen ne kuivattiin pyyhkeeseen. Kukin sai siis puhtaan saippuaveden, sangossa käsiä ei liotettu.

Onneksi lihasta eroon pyrkiminen oli helppoa, sillä pöytäseurueissa kuultiin sellaisiakin kommentteja kuin "en koskaan sano ei lihalle". Tietäen, että maassa on tätä kevättä edeltäneet sadekaudet jääneet kuiviksi synnyttäen jopa nälänhätää, kyseinen lausahdus kuulosti minusta enemmänkin siltä, ettei täällä kieltäydytä proteiinista.

Noin muuten olen syönyt aika vähän. Reissun päällä vatsaongelmia vältelläkseni, mutta myös kotioloissa ruuankulutus on kyllä huomattavasti kotioloja pienempää. Tarvitsen kaupassa apua ainakin jossain määrin, mutta tuntuu vaivaannuttavalta ostaa suuria määriä tuotteita, joihin apunani toimivilla ei koskaan ole varaa. Toistaiseksi ratkaisu on siis ollut syödä vähemmän ja kevyesti, mikä kyllä näkyykin nyt jo sitten farkkujen vyötäröllä.

Noniin, farkkuostoksille lienee lähdettävä, koska nämä alkaa näyttää hullunkuriselta päällä.

Painoon ja etenkin naisten painoon täällä tunnutaan suhtautuvan eri tavalla kuin Suomessa. Ensimmäisen koulutuksen yhteydessä minua tunnustellut sokko totesi ilahtuneena, että "Sinähän olet lihava!". Ikänsä ylipainon kanssa kamppailleelle kommentti aiheutti hetkellisen piikin verenpaineissa, mutta onneksi olin kuullut vastaavista kokemuksista aikaisemminkin - kyseessä on siis ilmeisesti kohteliaisuus. Täälläkin päin maailmaa täysin sokot ovat mielellään "katsoneet" uuden tulokkaan ulkonäköä, parhaimmillaan keskustelin yhden henkilön kanssa toisen pitäessä kiinni nilkastani, toisen taputellessa jossain olkapään ja korvan välimaastossa ja kolmannen hiplatessa hiuksiani. 

Lounasruokailuun liittyy töissä vähän vastaavia sosiaalisia paineita. Minäkin tuon ruuan mukanani, mutta ostan omani kaupasta siinä missä toisten annokset ovat kotiruokaa. Minun annoksellani hintaa on eurosta puoleentoista, minkä työkaverit toki näkevät jo kaupan paketista. Tekisi mieli hankkia muovirasia ja tuoda eväät samalla tavalla lounaalle kuin muutkin. Tänään lounaalta lähtiessäni yksi rouvista mittasi minua katsellaan päästä varpaisiin ja täräytti sitten sen, mitä Suomessa ei kysytä keneltäkään: "Kuinka paljon sinä oikein painat?". Vastasin jotain ympäripyöreää siitä, etten tiedä ja poistuin takavasemmalle. Kysymyksen sävy on tuskin sama kuin suomalaisen esittämässä utelussa, mutta siitä huolimatta luikersin tilanteesta vastaamatta mitään selkeää.

Kuivattuja marjoja, joiden nimi on kai embe tai ombe.

Vastaan on tullut myös paikallisia erikoisuuksia: keitettyjä toukkia, kuivattuj marjoja, sokeriruokoja ja pähkinöitä. Pähkinöistä saatoin luikerrella eroon allergikkona ja sokeriruoko oli hauska elämys. Ruoko kuoritaan, puumaisesta sisukseta purraan ja riivitään irti pala, jota jauhetaan, kunnes suussa on vain puuta, joka sitten syljetään pois. Ombe/Embemarjat olivat maultaan ihan hyviä, mutta suuren siemenen ympärillä oli kuivaa marjaa vain ohuen ohut kerros, joten työmäärään nähden ruokalaji oli vähän turha. Mustien matojen näkeminen muovipussissa aiheutti aika voimakkaan pahoinvointi- ja pakokauhureaktion, vaikka äitini tekstiviestiini vastasikin vitsikkäästi toukkien olevan nyt muotiruokaa. Onneksi matoja vilautettiin minulle kesken koulutussession ja reaktioni lienee näkynyt naamasta, koska herkut oli popsittu parempiin suihin, kun viimein vapauduin opetusvelvollisuudestani. Huh!

Päivä 8: Avara luonto

Pistetuotantoa pihamaalla. Liekö ihme, jos Perkinsit eivät kestä, jos niillä jytkyttää tekstiä keskellä hiekkalaatikko-olosuhteita?

Viime viikon torstai oli ensimmäinen matkapäivä, jolloin tarkoituksena oli ajaa rivakalla tahdilla Windhoekista Oshakatiin, googlen mukaan matkaa kertyi 715 kilometriä. Lähitöaamuna todistin taas afrikkalaista kiirettä. Hirveä touhotus ja vouhotus, mutta mitään näkyvää liikettä ei tapahtunut. Lopulta lähdön hetki koitti vasta aamupäivällä, kun pistekirjapainosta saatiin edes osa koulutusmateriaaleista mukaan.

Aune, ekana matkapäivänä riittää vielä virtaa.

Kävi ilmi, että tämä opetusministeriöstä "lainattu" (otti saikkua, jotta palkka juoksee samalla kun hoitaa tämän keikkaduunin) kuljettaja on oikeasti ihan hyvä tyyppi, vaikka aika järeitä rotumielipiteitä riittää. Kuskina on ainakin erinomainen.

Heti alkumatkasta teiden varsilla hyppi paviaaneja. Teiden varsilla näkyi lähinnä paikallista Pohjanmaata: tasaista ruskeaksi paahtunutta kuivaa pöpelikköä, jossa värivaihtoehdot olivat hiekan ja vaalean, kuivan korren lisäksi tummanruskeat kuivuneet pusikot ja horisontissa siintävät punertavat vuoret. Jossain kohti matkaa vuoretkin loppuivat ja jäljelle jäi vain hiekkaa, hiekkaa ja pöpelikköä, jota halkoivat luotisuorat tiet. Ajonopeudet ovat teiden suoruudesta johtuen hurjia, jopa 140-180 km/h, mutta onneksi päällystettyjen pääteiden kunto on erinomainen. Maisemia oli kiva katsella, yhdeksi päiväksi niissä riitti vielä tuijoteltavaakin. Jossain vaiheessa olo oli kuin lauantai-illan Avarassa Luonnossa, joskin eläimiä ei niiden paviaanien jälkeen juurikaan näkynyt ja selostuskin oli lähennä oshiwamboksi...

Reissun maisemat pitkälti tätä: sinitaivas, palaneen ruskea maa, erivärisiä kuivia ruskeita puskia. Windhoekin lähellä teiden varsilla oli tällaista aitaa, kenties pitämässä eläimiä pois tieltä.

Puskaa ja pöpelikköä.

Windhoekin lähellä oli myös vuoria ja sitten tällaisia kiviröykkiöitä, jotka näyttivät siltä, että joku olisi kumonnut valtavan sangollisen kiviä kasaan, jonka korkeus oli useita metrejä, kenties jopa kymmeniä metrejä?

Luotisuora tie.

Horisontin vuorista tuli mieleen muumit ja yksinäiset vuoret.

Poimittiin alkumatkasta kyytiin Namibian näkövammaisten liiton entinen toiminnanjohtaja, joka on nykyään töissä viestintäministeriössä. Ilmeisesti lähtö liitosta oli aikanaan tullut päihteidenkäytön vuoksi ja setä olikin jo aamupäivällä aika vahvassa maistissa. Ensimmäiset neljä tuntia juttua riitti, tarinoita virtasi vuoroin englanniksi ja vuoroin oshiwamboksi, mutta loppumatka olikin jo melkoista piinaa, setä hoilasi keuhkojensa täydeltä ja lopulta tilanne eskaloitui liki käsirysyksi, kun sokea setä tahtoi välttämättä antaa ajo-ohjeita takapenkiltä: LEFT! LEFT! KEEP LEFT! Hohhoijaa. Myöhemmin kävin paljonkin keskusteluja näkövammaisten päihteidenkäytöstä, joka on ilmeisen suuri ongelma namibialaisten keskuudessa. Se, miten yhteiskunnan köyhimmillä on kuitenkin aina varaa siihen viinaan, on minulle melkoinen mysteeri.

Autonkuljetusrekkoja näkyi paljon, kyydissä uusia ja arvokkaan näköisiä autoja. Tämä maa on hämmentävä.

Kaupunkeihin tultaessa maisema muuttuu täysin. On vihreitä palmuja, vihreää nurmea, vihreää sitä sun tätä. Kastelujärjestelmät saavat savanninkin kukkimaan.

Piipahdimme pikapysähdyksellä jossain kirkollisessa kohteessa, jonka seinässä oli tämä valtava maalaus, kaiken keskellä Kristus.

Se ei aivan selvinnyt, miksi keskuksen majoitusrivitalojen pihoilla oli tällaisia parimetrisiä ristejä.

Perille ei päästy tippaakaan liian aikaisin, yhdeksän tunnin ajamisen jälkeen iltakahdeksalta. Kuuden jälkeen tulee pimeä, jossa ajaminen on kuljettajalle raskasta, sillä taajamien ulkopuolella katuvaloja ei ole ja monin paikoin eläimet pyrkivät auringon lämmittämille teille.

Autossa raikasi reggae jostain hamasta menneisyydestä, artistejakin tasan yksi. Välillä vaihdoimme poikabändien balladeihin ja afrikkalaiseen gospeliin, jotka kaikki tulivat viikon matkalla liiankin tutuiksi. Juttu luisti ja muista Afrikan maista tehtiin armotta pilaa, etenkin zimbabwelaiset saivat aimoannoksen. Ugandalaista musiikkia myös moitittiin samanlaiseksi kuin sambialainen musa. Kaikki tämä oli aika huvittavaa, koska itselläni on juuri ja juuri aavistus siitä, missä päin mannerta kyseiset maat sijaitsevat. Meidän ruotsalaisvitsit avautunevat muille yhtä heikosti!

Opin päivän aikana, että paikalliset uskovat sitruunalimsan ehkäisevän rasvaisen ruuan aiheuttamaa lihomista. Mitähän tähän nyt sanoisi?

Näihin tunnelmiin päivä päättyi: aurinko laski punaisempana ja suurempana kuin koskaan tähän mennessä olin nähnyt.

Olipa kerran McGyver.

Pohjoisen kenttämatkalta on palattu eilen. Takana on 40 tuntia pikkubussissa, kun viihteestä vastasi noin kaksituntinen kokoelma brittipoikabändien balladeja ja yhden muinaisen reggaeartistin tuotantoa. Yhden jos toisenkin henkinen hyvinvointi siinä jo alkoi rakoilla. Matkakuulumisia päivittyy blogiin hiljalleen, kunhan ehdin muistiinpanojani kirjoittaa teksteiksi, mutta aloitetaan tästä selviytymisosastosta.

Namibian pohjois- ja koillisosat kuuluvat malaria-alueeseen, joten erinäisistä varotoimenpiteistä on huolehdittava. Ensinnäkin tarvitaan malarialääkitys ja toisekseen hyttysverkko. Lääkitystä on pääasiassa kahdenlaista, on kerran viikossa nautittavaa Lariamia, josta monet saavat varsin eläväisiä unia, toiset painajaisia. Toinen vaihtoehto on Malarone tai sen rinnakkaislääke Rumbabor, jota minä käytin. Sitä syödään päivittäin ja kuuri aloitetaan päivää ennen malaria-alueelle menoa ja jatketaan vielä viikon ajan sieltä palaamisen jälkeen. Rumbaborin haittavaikutuksia ainakin minulla ovat tärinä ja vapina sekä vähän hutera olo lihaksissa, joka alkaa lähes välittömästi lääkkeen ottamisen jälkeen, mutta menee ohi muutamassa tunnissa. Vaikuttaa myös siltä, että oireet ovat voimakkaampia kuurin alussa.

Malarialta suojautumisessa muita aseita on vaaleiden pitkälahkeisten vaatteiden käyttäminen aina hämärän ja pimeän aikana, hyttysmyrkyt ja nukkuessa hyttysverkot. Sekä täällä että Angolassa olen kuitenkin törmännyt siihen, että malaria-alueellakaan kaikkialla ei ole verkkoja tai edes valmiutta oman verkon kiinnittämiseen. Paikalliset suhtautuvat malariaan ulkomaalaisia rennommin ja lähinnä lapsia ja raskaana olevia naisia suojataan. 

Seuraa tunnustus: hyttyset söivät, olin huolimaton, en aina muistanut pukea pitkiä päälle ja myrkkyä en käyttänyt kertaakaan. Mutta verkkoa käytin, ensimmäisessä majapaikassa omaani ja toisessa talon tarjoamaa.

Runkopatja, aka luksussänky.

Edellämainitusta kiinnityskeinojen puutteesta johtuen reissuihin on hyvä varautua perustarvikkeilla, joilla kiinnitys onnistuu lähes kaikissa oloissa. Myös sähkökatkoihin kannattaa varautua. Minun selviytymispakkauksekseni koostuu seuraavista:
- ensiapulaukku (vaellusoloihin, sisältää lämpöpeiton)
- hyttysverkko
- ilmastointiteippi
- narua (unohtui tosin tästä reissusta)
- nippusiteitä
- sakset
- otsalamppu
- Imodiumia

Nippusiteet, ilmastointiteippi ja otsalamppu.

Joillakin kehitysmaamatkailijoilla on mukana myös antibioottikuuri, mutta niiden saaminen mukaan "varmuuden vuoksi" on hyvin pitkälti lääkäristä kiinni, minkä lisäksi eri lääkkeet purevat eri pöpöihin, joten en itse jotenkin aivan osta ajatusta.

Tällä reissulla suurin osa tuli tarpeeseen. Ensimmäisessä majapaikassa ei ollut vessassa lamppua, koska kuulemma hehkulamppu häviää siivoojan mukana vuorokauden kuluessa siitä, kun sen kattoon asentaa. Kun pohtii paikallisten tulo- ja elintasoa, ei suoraan kysymällä välttämättä pääse pitkällekään, mutta tällaiset hehkulamppuvarkaudet kertovat todellisuudesta sitäkin enemmän. Otsalamppu pääsi siis käyttöön heti, Aune nauroi mun kaivosmiesvarustukselleni iltaöisillä vessareissuilla. Seiniltä saattoi bongata elämää, yhtenä iltana valokeilassa paistatteli sen kokoluokan torakka, että tämäkin liki sokea nainen sen bongasi. Lämmintä vettä tuli suurimman osan ajasta, joskin hampaat pesin uskollisesti pullovedellä koko reissun ajan. Majoituksen hinta näissä meidän yksityishuoneissa oli 120 dollaria, eli 7-8 euroa henkilöltä. VIP-huoneemme sijaitsivat omassa talossaan, jossa oli myös iso keittiö ja olohuone. Makuusalimajoitus osallistujille maksoi 8 dollaria, eli noin 0,50e yöltä.

Verhotangon kiskot.

Valmis viritys.

Majapaikan runkopatja sai avustajassani aikaan ihastunutta huokailua, ovat ilmeisesti ylellisyystuotteita. HIljalleen paikallisten todellisuus hahmottuu, pala palalta. Hyttysverkolle ei ollut ripustuspaikkaa, joten piti ryhtyä pohtimaan. Verkkoni on entiseltä työnantajalta lainassa ja keväällä kun Angolan matkaa varten verkkoa tilasin, tilasin isoimman mahdollisen juuri siksi, ettei kiinnityskohtaa välttämättä aina ole suoraan sängyn yläpuolella. Kattolamppu oli tuuletinmallia ja heppoinen, joten sen hylkäsin kiinnitysmahdollisuuksistani ensimmäisenä. En myöskään aivan täysin luota tämän maan sähkökytkentöihin, joten oli varmempaa etsiä kiinnityskohta muualta kuin verkkovirrasta. Toinen mahdollisuus olisi ollut pingottaa vaatekaapin ovenkahvan ja verhotangon väliin lanka ja ripustaa verkko siitä, mutta naru unohtui lähtöaamuna Suomeen ja jäljelle jäi vain kolmas vaihtoehto: nippuside verhotankoon, kiinnitys sopivaan kohtaan ilmastointiteipillä ja avot!

Jos sähkön tulo on heikkoa, ei muuta kuin ilmastointiteipillä adapteri seinään ja lisäteipillä johto kiinni adapteriin. Ja virtaa riittää! Irrottaessa kannattaa olla varovainen, ettei lähde maalit seinästä.

Toinen teippisovellus liittyi verkkovirtaan, sillä paikallinen kolmen euron adapterini on niin heppoinen, että töpselit on teipattava kiinni joko adapteriin tai suoraan seinään, jotta systeemin saa pysymään kosketuksessa. Ihailkaa ja nauttikaa!

McGyver kiittää ja kuittaa!

Päivä 7. Toimistohommia.

Nukumatti tarjosi nuijanukutuksen, heräsin niiltä sijoiltani, missä olin illalla silmäni ummistanut. Unet jäi silti vähän lyhyiksi ja aamutahmaisilla aivoilla kuuman suihkun jälkeen tein virhepäätelmä: aurinko eli kesä, eli lämmin, eli mekko ja sandaalit. Kuljettaja nouti jo kahdeksalta, olin vedellyt oshikandelaa, siis mangopiimää, kevyeksi aamupalaksi ja hilpaisin autoon ajatellen, että kyllähän tämä päivä tästä vielä lämpenee.

Toimistolla joku oli taas ilokseni tyhjentänyt raikastinsprayn huoneeseeni, mutta onneksi avannut myös ikkunan. Talot täällä viilenevät, kun hiekkaisen maan yölampötilat painuvat lähelle nollaa. Päiväsaikaan ikkunoita pidetään siis auki lämpimän ilman toivossa, mutta eipä se +10 asteen ilmavirta aamukohmeista toimistotyöläistä kauheasti lämmittänyt.

Olin kuitenkin koko päivän aika reipas, sain valmisteltua useampiakin koulutusmateriaaleja. Tavallaan on harmi, että nämä kaksi ensimmäistä koulutusta ovat samalla reissulla, sillä en yhtään tiedä mitä odottaa. Aivan kaikkeen en ehtinyt valmistella kirjallisia materiaaleja, mikä on harmi, koska osallistujilla ei ole kuulemma tapana tehdä muistiinpanoja. Osittain johtunee siitä, ettei ole tapana ja osittain siitä, ettei ole välineitä, joilla niitä tehdä. Pohjoisen alueyhdistys, jossa ensimmäisen koulutuksen pidän (tai pidämme, sekin on hieman vielä epäselvää) on ponteva ja kokenut, mukana on koulutettuakin väkeä kuten opettajia. Koillisessa tai idässä, jonne sen jälkeen suuntaamme, kapasiteetti on kuulemma vähäisempää ja tavoitteena on käsitellä muun muassa sitä, mikä on kokousmuistio ja miten sellainen tehdään. Se, miten aiheesta koulutan ilman kirjallisia välineitä, jää nähtäväksi.

Paikalliseen tyyliin asioita ei liiemmin etukäteen suunnitella. Eilisillä automatkoilla esimieheni vielä soitteli majapaikkoihin ja tiedusteli ruokailujen hintaa, huonehintoja ja kokoustilojen olemassaoloa. Kuulemma kolmannen paikallisyhdistyskoulutuksen paikka riippuu sitten siitä, jääkö tästä ekasta reissusta rahaa enää matkustaa lisää vai kutsutaanko osallistujat tänne Windhoekiin. Se tuntuu absurdilta - eikö suunnittelemalla olisi onnistuttu löytämään kohtuuhintaiset kokoustilat?

Teetauolla sain esimieheni pullasta puolet. Meni mahaan ennen kuin muistin ajatella kameraa, mutta suomalaista sisartaan tiiviimpi, kosteampi, öljyisempi ja vähemmän makea se ainakin oli. Liekö leipä vai pulla, jollain kolmannella nimellä sitä kutsuttiin. Sen lisäksi pistelin poskeeni paikallista tummaa leipää, joka muistuttaa lähinnä saksalaista happamatonta ruisleipää. Pikavilkaisu kääreeseen osoittikin, että tuote on "Berliner Brot", joten ihmekös tuo. Leivän päälle vain avokadoa ja avot! Kaksi ostamaani avokadoa ovat olleet kumpikin ihan loistoyksilöitä. Eurooppalaisiin serkkuihinsa erona on vain vähän vaaleampi väri ja aivan valtava kivi hedelmän sisällä, mutta sormituntumalla kypsän yksilön kyllä tunnistaa. Rooibosteehenkin tottuu.

Annansilmät-kalenterin luminen maisema aidanseipäineen sopi aamun horkkakylmyystunnelmiin hyvin.

Vielä ennen lounasta ehdin huhkia töitä ja välillä lämmittelyhyppelyn aikana bongasin ilmoitustaululta Annansilmät-seinäkalenterin! Kuvanneeko paikallisten aikakäsitystä vai kalenterien ylitarjontaa, tämä esittelee kotoisasti edelleen tammikuuta. Samalla seinällä on viime vuonna täällä järjestetty atk-koulutus, jossa Näkövammaisten Keskusliiton atk-apuvälinekouluttaja Erkki Suorlahti koulutti paikallisia käyttämään ilmaista NVDA-ruudunlukuohjelmaa. Ekillä lienee virallisempikin titteli, mutta niistä viis - koulutusta muistellaan täällä suurella innolla ja ihastuksella lähes päivittäin. Se on avannut monelle aivan uudella tavalla itsenäisen tietokoneen käytön maailman. Eki on loistava, kouluttanut minutkin.

Kuvia Ekin atk-koulutuksesta vuodelta 2013.

Lounaaksi riisiä, orishi paikallisella kielellä. Yksi työntekijä sanoi, että kieli on oshiwanbo, mutta olen ymmärtänyt että se olisi alueen nimi (siitä Ambomaa) ja kieli olisi (oshi)donga. Ehkä tämä selviää. Muitakin sanoja opeteltiin, mutta ne on vaikea muistaa, sillä lähes kaikki alkaa o:lla tai oshi:lla. Kävi ilmi, että yksi kuntoutuksen työntekijä on papin tytär ja isänsä on opiskellut Helsingin teologisessa. Perhe on asunut kuusi vuotta Suomessa ja hän käynyt sen ajan suomalaista päiväkotia, mutta unohtanut kielen sittemmin. Nyt sanoja kertaillessa poimii kuitenkin sanat nopeasti käyttöönsä. Kun kerroin ostaneeni oshikandelaa, hän totesi heti, että piimäähän, se muttei niin hapanta.

Osaan henkilökunnan nimistä noin puolet, mutta nyt viikon jälkeen niiden suoraan kysyminen tuntuu hankalalta ja vaivaannuttavalta. Täytyy ryhtyä urkkimaan. Tänään tosin soitin pistekirjapainon puolelle tarkoituksenani saada valmistelemani materiaalit tulostettavaksi. Puhelimeen vastasi oikolukija Susan(n)a, joka hoki Inkulle, että "täällä on Tytti", johon Inkku vastasi hämmästyneenä, että "ai kuka?!" ja tätä sitten aika tosi monta kertaa. Sussu osaa lausua mun nimen hyvin ja mua alkoi jo naurattaa ihan kauheasti. Lopulta Inkku riensi muistitikku ojossa mun luokseni, nappasin tikulta parit virukset ja sain dokumentit annettua sille.

Toimistokäytännöt on erilaisia kuin Suomessa. Tänään mulle sanottiin vaivihkaa, että toimiston ovi on pidettävä kiinni. En tiedä, onko kyse työkultturista vai siitä, että siten ilmavirran mukana kulkevan hiekan hakeutumista sisään voidaan edes hieman hillitä. Näkövammaisten liitto kuntoutuskeskuksineen toimii isossa yksikerroksisessa omakotitalossa ja sen sivurakennuksessa, mutta toisten huoneessa pistäytymisen sijaan kaikki, siis aivan kaikki, hoidetaan puhelimitse. Ja se puhelinhan sitten laulaa. "Kohta on sitten teetauko" soittaa yksi ja hetken päästä toinen: "Nyt teelle!" Myös vikasoittoja sattuu toisinaan, joten välillä tuntuu, että työskentelisi puhelinkopissa. Pohjois-Irlannissa asuessani onnistuin välttämään kahta iltaa lukuunottamatta kaikki respavuorot, mikä oli helpottavaa, sillä puhelimeen vastaaminen on jännittävää. Täällä sitä ei voi välttää, vastattava on. Ja soitettavakin ilmeisesti.

Perinteinen lankapuhelin. Nostalginen olo, tästä saisi kitarankin viritysäänen.

Toimistokulttuurista ja kulttuurista ylipäätään oivalsin tänään yhden todennäköisesti aika leimallisen ja merkittävän asian. Eri kieliryhmät jakavat kansaa jyrkästi. "Restaurant Service Center", jossa teeni ja lounaani nautin, sijaitsee keskuksen takapihan muovituoleilla. Siellä on pistekirjapainon oikolukija, kuntoutuksen työntekijät ja projektikoordinaattori. Yhteinen kieli on se oshiwanbo/-donga. Takapihalla ei koskaan ole sihteeri eikä pistekirjapainon Inkku, koska he eivät puhu kieltä. Esimies kävi paikalla tänään ensimmäisen kerran ja puhui kyllä samaa kieltä naisten kanssa, mutta oli selvästi vain toimittamassa asiaa minulle, ei viettämässä aikaa toisten kanssa. Tässäkin työyhteisössä on haasteensa, mutta yhden jakolinjan tuo tämä kieliasia. Se vaikuttanee myös koko vammaisliikkeen hajanaisuuteen. Yhteinen kieli kansalle on englanti, jota etenkään syrjäseutujen vammaiset eivät osaa, mikäli eivät koskaan ole kouluun päässeet.

***

Seuraa noin viikon radiohiljaisuus, sillä huomenna lähdemme koulutusmatkalle, jonka aikana ajokilometrit mitataan tuhansissa. Matka jännittää vähän, koulutusten sujuminen erityisesti ja tietysti jonkin verran myös tieliikenteen turvallisuus ja ruokahygieniä. Tätiäni lainaten: "ei hulivilivatsaa aavikolle, kiitos".

Sillä välin kuulisinkin sekä täällä kommenteissa että toki muidenkin viestinvaihtokanavien kautta mielelläni, millaisia toiveita teillä on tämän blogin sisällön suhteen. Näitä päiväkuvauksia on helppo kirjoittaa, mutta voin kirjoittaa myös temaattisempaa sisältöä, mikäli sellaisesta ollaan kiinnostuneita. Yksi toive minulle on esitetty: tietoa vammaisten opiskelijoiden taustoista ja etenkin tyttöjen mahdollisuuksista koulutukseen.