Girl Talk.

Tänään sunnuntaina ohjelmassa oli taas kirkkokäynti. Pääkaupungissa on sunnuntaina varsinainen pyhätunnelma, aamulla taksin metsästys on nimenomaan metsästystä, liikennettä on vähän. Kaduilla näkyy parhaimpiinsa pukeutunutta kirkkokansaa, muttei juuri muita ja kirkon jälkeen käydään vain pikaisesti ruokakaupassa, sillä yhden jälkeen nekin sulkevat ovensa. Tänään kirkoksi valikoitui Immanuelin seurakunnan luterilainen kirkko Katuturassa. Se on Windhoekin kahdesta luterilaisesta seurakunnasta se tavallisempien ihmisten kirkko - Hosaina, jossa kävin kaksi viikkoa sitten, on varakkaammalle väelle. Tänään taksikuski tiputti minut tienhaaraan ja viittilöi kirkon suuntaa ja lyöttäydyin loppumatkaksi erään perheenisän vanaveteen. Vanaveteen nimenomaan, sillä miehellä oli mukanaan kuusi alle kouluikäistä, jotka vipelsivät kohti kirkkoa helmat hulmuten ja lakerikengät kiiltäen. Se on ihmeellistä, asummehan sentään hiekkalaatikossa. Kirkon portilla odottelin Auneani hyvän tovin, jonka aikana jotakuinkin jokainen niistä useista sadoista kirkkovieraista tuijotti minua reippaasti ja kainostelematta ja liki kymmenkunta kysyi, odotanko jotakuta. Yksi teiniporukka jopa palasi kysymään, että odottelenko vai lähdenkö niiden mukaan. Kiva, tervetullut olo! Kirkon penkissä vieressä istui nuori äiti puolivuotiaan pikkutytön kanssa. Vauvan ihasteluksihan se sitten meni, lapsen hengitys rohisi pahan kuuloisesti ja yskäkin oli, mutta jaksoi silti koko kolmetuntisen messun läpi. Täällä lapset annetaan vieraidenkin tätien syliin aika huoletta, siinä me sitten tutustuimme, pieni vaaleanpunainen neiti pampulat päässään turvonneine mahoineen ja minä, koko tuhatpäisen kirkkokansan ainoa valkoinen vieras.

Kirkon jälkeen seurasi päivän toinen taksihärdelli, johon kuului kovan tuulen mukana lentävää hienoa hiekkaa, tuhatpäisen kirkkokansan vaellus kohti kotejaan, osa lapsilauman ja osa kirkkoon tuomiensa tuolien kanssa. Kirkon ainoa järjestysmies keltaisessa huomioliivissään hätisteli kadunvarteen pysähtyneitä takseja eteenpäin ja torvet soivat liikenteen puuroutuessa. Hurautettiin taksilla naapurustoni lähikauppaan, jonka olemassaolosta olin kuullut, mutta sijaintia en havainnut. Viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa, nyt alkaa kapinallinen vapaus ja yksin suoritetut kauppareissut! Kaupasta haettiin lähinnä erilaisia herkkuja, sillä olimme sopineet Aunen kuuron kampaajaystävä Esterin kanssa treffit parkkipaikalle. Kävelimme yhtä matkaa kotiin, jossa odotti spektaakkeli: pikkuletit valkoisen tytön päähän. Minun ensimmäiset lettini ja Esterin ensimmäinen valkoinen asiakas.

Puoli päätä letitetty!

Peppi Pitkätossu! Keskellä päätä näkyy tekotukan elävämpi väri verrattuna suomalaiseen maantienharmaaseen luonnollisen hiuksen väriin...

Pikaneuvottelut halutusta tukkamallista: pushback/fishtail, eli päätä pitkin kulkevat letit, jotka jatkuvat niskasta selkää pitkin. Välineiden tarkistus: kaksi pakettia irtohiusta ja sakset. Kampaa ei oltu tajuttu ostaa, mutta kamman virkaa hoiti kuulakärkikynä! Lisäksi tarvittiin pari pompulaa ja aika paljon limsaa ja muuta mässyä sekä kamera.

Kolme tuntia ja kuusi euroa, sen verran lettien teko otti. Kampaaja ihmetteli, kun en kertaakaan valittanut kipua, mutta minua oli onneksi valmisteltu etukäteen kaikenlaisin kauhutarinoin, joten tiesin varautua tuntikausien tukisteluun. Niska väsyi eniten, sillä kunkin letin alkuvaihe irtohiusten lisäämisineen vei aikaa ja vaati könötystä epäergonomisissa asennoissa. 

Ehdittiin prosessin aikana keskustella yhtä sun toista. Ruodittiin parisuhteita ja poikaystävien ja vanhempien ensikohtaamsia, avioliittoja, hääperinteitä ja kulttuurien eroja. Miten täällä kaupunkilaisperheissä vanhemmat ja lapset voivat keskustella seurustelusta, seksistä ja hivista, mutta maaseudulla kaikki nämä ovat tabuja. Puhuttiin myös rahasta tai siitä, miten rahasta ei saa puhua tai kysellä. Sen olin havainnut jo itsekin ja osittain siksi on ollut vaikea luovia paikallisten keskellä omine omaisuuksineen, kun ei ole mitään keinoja arvioida, millainen rahankäyttö täällä on tavanomaista.

Namibiassa on korkeat hiv/aids-luvut, virallinen luku kai jossain 13-14% tietämillä. Valtio tarjoaa ilmaiset lääkkeet kaikille tartunnan saaneille, mutta ihmisten on itse maksettava taksimatkat sairaalaan lääkkeiden hakua varten. Lääkehoitoa myös vastustetaan ja etenkin Jumalalta tulevaa parannusta saarnaavia kirkkoja syntyy kuulemma koko ajan lisää. Ihmiset jättävät lääkityksensä, virus etenee aidsiksi ja vie hautaan. Kuitenkin koko ajan suurempi osa ihmisistä osaa hoitaa terveyttään hyvin saamiensa ohjeiden ja valistuksen avulla ja viruksen tabuluonne on lieventymään päin - yhä useammat uskaltavat kertoa sairaudesta avoimesti perheelleen ja ystävilleen. Lääkehoidon lisäksi odottavat äidit testataan ja hiv-positiivisia äitejä lääkitään sekä raskauden että synnytyksen aikana siten, että viruksen tarttuminen lapseen voidaan estää. Valtion jakamia ilmaisia kondomejakin on kuulemma kaikkialla, jopa majataloissa ja baareissa. Tästä inspiroituneena tutkinkin juuri yöpöytäni laatikot ja kas, siellähän niitä.