Disability Unity University

Agnes ja Agda

Meriam

Harry

Boss ja Bossin pyörätuoli. Jannu käytää proteeseja, joilla koikkelehti täysin vakuuttavasti sinne tänne ja aiheutta minussa saman yllättyneen reaktion kuin minä hänessä: "Siis mitä, käytät valkoista keppiä ja kameraa!"

Jostain minulle tuntemattomasta syystä yliopiston (UNAM) vammaisyksikön nimi on täällä Disability Unity. Tavallaan ihan voimauttava sanaleikki, mutta todennäköisesti kyse on kyllä vaan afrikkaenglannista ja siitä, etteivät hahmottaneet, että yksikkö on unit, ilman sitä viimeistyä y:tä. No, sinne kuitenkin suuntasin keskiviikkona.

Kävin jo reissuni ensimmäisellä viikolla tutustumassa yksikköön ja sovimme, että palaan vielä ennen lähtöäni tapaamaan näkövammaisia opiskelijoita. Heitä opiskelee yliopistolla 14, joka on 0,1% kaikista yliopiston opiskelijoista. Tapasin kaiken kaikkiaan viisi opiskelijaa, yhteisökasvatusta opiskelevan Agneksen, aikuiskasvatusta opiskelevan Agdan, teollisuuspsykologiaa (organisaatiopsykologiaa) opiskelevan Meriamin, hiv counsellingia opiskelevan Harryn sekä lakia opiskelevan Jeremian, joka istuu myös näkövammaisten liiton hallituksessa.

Keskustelimme yliopisto-opiskelun käytännön todellisuudesta, haasteista ja ratkaisuista. Monet haasteista on yhteisiä: mistä saada opiskelumateriaalit, kuka auttaa tiedonhaussa, miten löytää oikeaan luentosaliin, miten päästä mukaan opiskelijarientoihin? Ratkaisut ovat erilaisia. Suomessa opiskelijat saavat liikkumistaidon ohjausta, täällä sitä ei juurikaan ole tarjolla.

Suurin haaste täällä liittyy oppimateriaalien saatavuuteen. Luentomuistiinpanojen tai powerpoint-kalvojen saaminen luennoitsijalta on yhtä satunnaista kuin Suomessakin, mutta lisähaastetta tuo se, että opiskelijoista vain harva haluaa käyttää tietokonetta ja vain harvalla on koneeseen varaa. Yliopiston vammaisyksikössä on tietokoneita, mutta niihin ei ole asennettu ruudunlukuohjelmaa, vaikka NVDA olisikin ilmaiseksi saatavilla. Opiskelijat siis kirjoittava tenttinsä joko käsin tai Perkins-kirjoituskoneella - vuonna 2014. Yliopistolla on kurssikirjasto, mutta siellä ei ole ainoatakaan kurssikirjaa pisteillä. Ehdotin, että näkövammaiset opiskelijat voisivat lyöttäytyä yhteen ja lobata kirjastoa, jotta ne teettäisivät vaikka kunkin peruskurssin kirjoista yhden kappaleen pisteille tai äänikirjaksi opiskelijoiden saatavaksi. "No ei me kuitenkaan päästäisi sopuun siitä, mitä me halutaan", totesi yksi opiskelijoista. Täällä on kummallinen individualismi kollektivistisen kulttuurin sisällä - jokainen ajaa omaa etuaan ja käyttää valtaosan energiastaan valittamiseen sen sijaan että tunnistettaisiin yhteinen etu ja panostettaisiin asioiden muuttamiseen. Käytännössä suurin osa opiskelijoista on siis luennoilla kuulemansa varassa - varakkaimmilla opiskelijoilla saattaa olla nauhuri, jolla nauhoittaa luennot myöhempää kertausta varten. Vammaisyksikössä on palkattuna myös (vammattomia) opiskelijoita avustajiksi, jotka niin ikään skannaavat kirjoja opiskelijoiden käyttöön. He kuitenkin skannaavat vain ohuita kirjoja ja niistäkin vain tärkeimmät.

Tiedonsaanti on myös opiskelijatoimintaan osallistumisen suurin haaste. Eri kerhoista ja tapahtumista tiedottaminen tapahtuu ilmoitustauluilla eikä esimerkiksi sähköpostiviestintää ole. Tosin en tiedä, kuinka moni näkövammaisista osaa sitä sähköpostia lukea ja olisiko siitä varsinaisesti apua. Näkövammaiset eivät siis osallistu kerho- tai ainejärjestötoimintaan vaan viettävät luentojen ulkopuolisen ajan pitkälti omissa huoneissaan. Vähän ihmetyttää eikö edes omalla aktiivisuudella voisi saada asioita tietoonsa, sillä huoneet ovat pääsääntöisesti kahden hengen soluhuoneita, joten kyllähän siltä näkevältä huonekaverilta voisi ainakin jotain tietoa nyhtää.

Törmään myös huvittaviin asenteisiin ja käsityksiin. Täällä esimerkiksi opaskoirista kuvitellaan laajalti, että ne ovat nelijalkaisia navigaattoreita. Että kun sille huikkaa "leffateatteri" tai "Shoprite" (paikallinen smarket), koira senkun lönkyttää oikeaan suuntaan. Kun olen sitten selvittänyt, että kyllä ihmisen ihan itse pitää tietää, minne on menossa ja koiran rooli on huolehtia, että meneminen on mahdollisimman sujuvaa ja turvallista, täällä pyöritellään päätä ja ollaan sitä mieltä, että suomalaiset opaskoirat on koulutettu huonosti. Oh well, mikäs siinä. 

BlindSquare ja kertomukset Ronjan hiihtolenkeistä aiheuttivat suurta innostusta ja etenkin Harry oli kovasti kiinnostunut erilaisista teknisistä sovelluksista, joiden avulla lisätä mahdollisuuksiaan itsenäiseen elämään. Ilahduttavaa, sillä yleisesti oma-alotteisuutta ja itsenäisyyden kaipuuta on melko rajallisesti ja kaikkien suurin haave on henkilökohtainen avustaja, joka toisi asiat valmiina eteen. Kun sitten sanoin, että avustajatuntien käyttöä joutuu Suomessakin priorisoimaan ja että esimerkiksi elokuviin ja kaupungille menen ensisijaisesti ystävien seurassa, sain osakseni ihmettelyä, hiljaisuutta ja lopulta sen klassikkototeamuksen, että "teidän elämä on niin paljon parempaa kuin meidän". Kerroin, että avustajan mukana roudailu on toisinaan sosiaalisesti vaivaannuttavaa, mutta taas vastauksena oli sama toteamus. Täällä avustaminen on ihmisten hyväntahtoisuuden varassa ja monet näkövammaiset ovat todenneet haluavansa lapsen, jotta olisi sitten avustaja omasta takaa. Aikamoinen välinearvo lapselle! 

Kaiken kaikkiaan asenteet eurooppalaisen elämän ylellisyyteen ja autuuteen liittyen ovat todella tiukassa eikä mikään kertomani tunnu hetkauttavan sitä "tosiasiaa", että meillä Suomessa on ilmeisesti paratiisi ja täällä Namibiassa "oh we are suffering" - kärsitään niin kauheasti. Siihen kärsimyskertomukseen olen työlääntynyt, etenkin kun näkee, miten paljon järjestäytymisellä ja omien oikeuksien vaatimisella ja puolustamisella voisi saada aikaan. Vaadin ihmisiltä paljon: oma-aloitteisuutta ja motivaatiota, ei asiat kenellekään ole valmiina tulleet. Ni!