Ei neuvotella.

Yksi ehdottomista lempiharjoituksistani ryhmien kanssa on konfliktisimulaatio, jossa pureudutaan konfliktien syntyyn ja rakennusaineisiin sekä mahdollisiin ratkaisun siemeniin. Peli on yksinkertainen. Ryhmä jaetaan kahteen pienryhmään, joista kumpikin saa haltuunsa punaisen, sinisen ja vihreän palikan. Koska suurin osa koulutettavistani on joko täysin sokeita tai heikkonäköisyydestä ja huonosta valaistuksesta johtuen värisokeita, puhuimme tällä kertaa muodoista: litteä (punainen), pitkä (sininen) ja neliö (vihreä). Koska olen itse aina ohjannut simulaation väreillä, valitsin palikat legokokoelmastani siten, että värit täsmäsivät päässäni oleviin ohjeisiin. Kumpikin joukkue saa kaksisivuiset ohjeet mustavalkotekstinä ja pistekirjoituksella. Ohjeissa kerrotaan, että pelin tavoitteena on saavuttaa positiivinen pisteluku ja että peli koostuu kymmenestä kierroksesta. Neljännen ja kahdeksannen kierroksen jälkeen on mahdollista lähettää neuvottelija kaksiminuuttiseen konferenssiin, jossa saa keskustella toisen ryhmän edustajan kanssa.

Lähtöpiste, tyhjä tulostaulukko.

Pelin ohjeissa ei puhuta sanallakaan voittamisesta tai siitä, mitä oman ryhmän tuloksen on oltava suhteessa toisen ryhmän tulokseen.

Ohjeiden opiskelua, osa ryhmästä nuokkuu.

Arvaatteko jo, miten tässä käy?

Kiireistä ohjeiden lukua ja strategiointia.

Tyypillisesti ensimmäiset kierrokset pelataan epätietoisuudessa, ymmärtämättä todella, mistä pelissä on kysymys.

Jostain ihmissielun syöveristä kaivautuu esiin kilpailunhalu, voitonhimo ja kylmäävä epäluulo toisen joukkueen osallistujia kohtaan. Onko heillä samat säännöt? Tahtovatko he meille vain pahaa? Kuulevatko he, mitä suunnittelemme? Näkevätkö he ikkunasta, osaavatko he [pääosin sokeat osallistujat, toim. huom.] lukea huulilta? Onko heillä vakooja? Kertooko ohjaaja heille, mitä olemme valinneet?

Huomaatteko, mihin suuntaan pelissä on edetty?

 

Neljännen ja kahdeksannen kierroksen välissä ryhmät saavat minuutin aikaa päättää, osallistuvatko neuvotteluihin vai eivät ja jos osallistuvat, kuka osallistujista lähetetään ja millaisin ohjein. Tähän asti olen simulaatiota ohjannut eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille ryhmille, joissa neuvottelut käydään aina koko kahden minuutin pituudessaan ja niitä edeltää ja seuraa runsaasti spekulointia. Mikäli neuvottelijaa vaihdetaan neuvottelujen välillä, spekulointia syntyy vieläkin enemmän. Namibiassa olen ohjannut harjoituksen nyt kolmasti ja vain kerran on päädytty neuvottelupöytään, silloinkin 8. kierroksen jälkeen. Yleisimmin minulta on kysytty, mistä meidän pitäisi neuvotella ja miksi on tällainen neuvottelumahdollisuus. "Pelataan nyt vain eteenpäin." Sarkastiset huomautukseni, että "keskustelkaa vaikka säästä" eivät ole oikein uponneet. Nekin neuvottelut, jotka käytiin, kestivät noin minuutin ja koostuivat siitä, että kumpikin osapuoli yritti taivutella toista ottamaan takkiinsa. Ulkopuolisen silmin oli myös ilmeistä, etteivät pelaajat olleet 8. kierrokseen mennessä aivan hahmottaneet, mistä harjoituksessa on kyse.

Tunnelma tiivistyy.

 

Pelin lopuksi käydyssä purkukeskustelussa on kuitenkin vuolaasti harmiteltu, että pelistä teki vaikeaa se, ettei ollut mitään tietoa toisen osapuolen pelitaktiikasta. Edes osoittamalla, että neuvottelumahdollisuutta ja keskusteluyhteyttähän tarjottiin kahdesti, asia ei aivan ymmärretty. Siinä, missä eurooppalaisille neuvottelut ovat mahdollisuus vähintäänkin urkintaan ja tunnusteluun, minulle lopulta kerrottiin täällä, että neuvotteluihin osallistuminen on kulttuurisesti mahdotonta - antautumisen merkki. Neuvotteluja ehdottava asettaa itsensä alakynteen, mutta toisten neuvottelutarjoukseen on helpompi tarttua. Kuulemma neuvottelija kuitenkin menettää kasvonsa ja pikkulapsetkin lähetetään takaisin tappelemaan loppuun asti, mikäli tulevat kotiin itkemään. Itsellekin vahingollista toimintaa siis jatketaan, kun kerran on tullut se tie valittua. Hämmentävää!
 

Vihreä neliö on ollut pelin valttikortti, jonka pelaamalla ei voi saada miinuspisteitä.

Punaisen littanan palikan pelaamalla saa plussaa, mutta vain mikäli toinenkin joukkue pelaa punaisen palikan. Jos toiset pelaavat pitkulaisen sinisen, tulee takkiin.

Kuten kaikissa hyvissä harjoituksissa, myös tässä on opetus: yhteistyö on kilpailua parempaa. Mikäli osapuolet päätyvät yhteistyöhön, voivat molemmt joukkueet päästä positiivisille pisteille. Kilpailuasetelma haavoittaa aina vähintään toista osapuolta. Kyseessä on vankidilemma tai John Nashin peliteorian yksinkertaistus. Yhteistyötä tekemällä voidaan saavuttaa ratkaisu, jossa kaikki osapuolet voittavat.

Kahdeksas kierros on viimeinen, jolla neliötä on lupa käyttää. Jotkut taktivoivat ja säästävät palikkaa viimeiseen saakka.

 

Pelin loppukeskustelussa puhutaan myös luottamuksesta ja sen haavoittuvuudesta. Pettämisestä ja luottamuksen saavuttamisesta, hyvästä ja pahasta, ryhmien sisäisestä dynamiikasta ja päätöksenteosta.
 

Sinistä, pitkää palikkaa pelaamalla voi saada itselleen pluspisteitä, mikäli toinen joukkue pelaa punaisen lituskan. Jos molemmat kuvittelevat juonivansa toista vastaan ja pelaavat sinisen pitkulan, kärsii siitä kumpainenkin.

Mutta ennen kaikkea kuitenkin kilpailun ja yhteistyön välisestä suhteesta. Kaikki vakuuttavat ymmärtävänsä, joten opitun voi laittaa testiin. Yksinkertaista: pyydän kaksi osallistujaa (tässä tapauksessa toiminnanjohtajan ja pistekirjapainon kilpailuhengen ruumiillistuman) asettumaan vastakkain. Kaivan laukusta täyden pussin karamelleja ja kerron, että vuorossa on kädenvääntö. Aikaa on 30 sekuntia ja jokaisesta vastustajan käden kosketuksesta pöytään käden kallistaja saa yhden makeisen. Arvaatteko, kuinka tässä käy?

 

Grande Finale, kädenvääntökilpailu, jossa vastakkain pistekirjapainon konekirjoittaja Ignasius ja liiton toiminnanjohtaja Daniel.

Disability Unity University

Agnes ja Agda

Meriam

Harry

Boss ja Bossin pyörätuoli. Jannu käytää proteeseja, joilla koikkelehti täysin vakuuttavasti sinne tänne ja aiheutta minussa saman yllättyneen reaktion kuin minä hänessä: "Siis mitä, käytät valkoista keppiä ja kameraa!"

Jostain minulle tuntemattomasta syystä yliopiston (UNAM) vammaisyksikön nimi on täällä Disability Unity. Tavallaan ihan voimauttava sanaleikki, mutta todennäköisesti kyse on kyllä vaan afrikkaenglannista ja siitä, etteivät hahmottaneet, että yksikkö on unit, ilman sitä viimeistyä y:tä. No, sinne kuitenkin suuntasin keskiviikkona.

Kävin jo reissuni ensimmäisellä viikolla tutustumassa yksikköön ja sovimme, että palaan vielä ennen lähtöäni tapaamaan näkövammaisia opiskelijoita. Heitä opiskelee yliopistolla 14, joka on 0,1% kaikista yliopiston opiskelijoista. Tapasin kaiken kaikkiaan viisi opiskelijaa, yhteisökasvatusta opiskelevan Agneksen, aikuiskasvatusta opiskelevan Agdan, teollisuuspsykologiaa (organisaatiopsykologiaa) opiskelevan Meriamin, hiv counsellingia opiskelevan Harryn sekä lakia opiskelevan Jeremian, joka istuu myös näkövammaisten liiton hallituksessa.

Keskustelimme yliopisto-opiskelun käytännön todellisuudesta, haasteista ja ratkaisuista. Monet haasteista on yhteisiä: mistä saada opiskelumateriaalit, kuka auttaa tiedonhaussa, miten löytää oikeaan luentosaliin, miten päästä mukaan opiskelijarientoihin? Ratkaisut ovat erilaisia. Suomessa opiskelijat saavat liikkumistaidon ohjausta, täällä sitä ei juurikaan ole tarjolla.

Suurin haaste täällä liittyy oppimateriaalien saatavuuteen. Luentomuistiinpanojen tai powerpoint-kalvojen saaminen luennoitsijalta on yhtä satunnaista kuin Suomessakin, mutta lisähaastetta tuo se, että opiskelijoista vain harva haluaa käyttää tietokonetta ja vain harvalla on koneeseen varaa. Yliopiston vammaisyksikössä on tietokoneita, mutta niihin ei ole asennettu ruudunlukuohjelmaa, vaikka NVDA olisikin ilmaiseksi saatavilla. Opiskelijat siis kirjoittava tenttinsä joko käsin tai Perkins-kirjoituskoneella - vuonna 2014. Yliopistolla on kurssikirjasto, mutta siellä ei ole ainoatakaan kurssikirjaa pisteillä. Ehdotin, että näkövammaiset opiskelijat voisivat lyöttäytyä yhteen ja lobata kirjastoa, jotta ne teettäisivät vaikka kunkin peruskurssin kirjoista yhden kappaleen pisteille tai äänikirjaksi opiskelijoiden saatavaksi. "No ei me kuitenkaan päästäisi sopuun siitä, mitä me halutaan", totesi yksi opiskelijoista. Täällä on kummallinen individualismi kollektivistisen kulttuurin sisällä - jokainen ajaa omaa etuaan ja käyttää valtaosan energiastaan valittamiseen sen sijaan että tunnistettaisiin yhteinen etu ja panostettaisiin asioiden muuttamiseen. Käytännössä suurin osa opiskelijoista on siis luennoilla kuulemansa varassa - varakkaimmilla opiskelijoilla saattaa olla nauhuri, jolla nauhoittaa luennot myöhempää kertausta varten. Vammaisyksikössä on palkattuna myös (vammattomia) opiskelijoita avustajiksi, jotka niin ikään skannaavat kirjoja opiskelijoiden käyttöön. He kuitenkin skannaavat vain ohuita kirjoja ja niistäkin vain tärkeimmät.

Tiedonsaanti on myös opiskelijatoimintaan osallistumisen suurin haaste. Eri kerhoista ja tapahtumista tiedottaminen tapahtuu ilmoitustauluilla eikä esimerkiksi sähköpostiviestintää ole. Tosin en tiedä, kuinka moni näkövammaisista osaa sitä sähköpostia lukea ja olisiko siitä varsinaisesti apua. Näkövammaiset eivät siis osallistu kerho- tai ainejärjestötoimintaan vaan viettävät luentojen ulkopuolisen ajan pitkälti omissa huoneissaan. Vähän ihmetyttää eikö edes omalla aktiivisuudella voisi saada asioita tietoonsa, sillä huoneet ovat pääsääntöisesti kahden hengen soluhuoneita, joten kyllähän siltä näkevältä huonekaverilta voisi ainakin jotain tietoa nyhtää.

Törmään myös huvittaviin asenteisiin ja käsityksiin. Täällä esimerkiksi opaskoirista kuvitellaan laajalti, että ne ovat nelijalkaisia navigaattoreita. Että kun sille huikkaa "leffateatteri" tai "Shoprite" (paikallinen smarket), koira senkun lönkyttää oikeaan suuntaan. Kun olen sitten selvittänyt, että kyllä ihmisen ihan itse pitää tietää, minne on menossa ja koiran rooli on huolehtia, että meneminen on mahdollisimman sujuvaa ja turvallista, täällä pyöritellään päätä ja ollaan sitä mieltä, että suomalaiset opaskoirat on koulutettu huonosti. Oh well, mikäs siinä. 

BlindSquare ja kertomukset Ronjan hiihtolenkeistä aiheuttivat suurta innostusta ja etenkin Harry oli kovasti kiinnostunut erilaisista teknisistä sovelluksista, joiden avulla lisätä mahdollisuuksiaan itsenäiseen elämään. Ilahduttavaa, sillä yleisesti oma-alotteisuutta ja itsenäisyyden kaipuuta on melko rajallisesti ja kaikkien suurin haave on henkilökohtainen avustaja, joka toisi asiat valmiina eteen. Kun sitten sanoin, että avustajatuntien käyttöä joutuu Suomessakin priorisoimaan ja että esimerkiksi elokuviin ja kaupungille menen ensisijaisesti ystävien seurassa, sain osakseni ihmettelyä, hiljaisuutta ja lopulta sen klassikkototeamuksen, että "teidän elämä on niin paljon parempaa kuin meidän". Kerroin, että avustajan mukana roudailu on toisinaan sosiaalisesti vaivaannuttavaa, mutta taas vastauksena oli sama toteamus. Täällä avustaminen on ihmisten hyväntahtoisuuden varassa ja monet näkövammaiset ovat todenneet haluavansa lapsen, jotta olisi sitten avustaja omasta takaa. Aikamoinen välinearvo lapselle! 

Kaiken kaikkiaan asenteet eurooppalaisen elämän ylellisyyteen ja autuuteen liittyen ovat todella tiukassa eikä mikään kertomani tunnu hetkauttavan sitä "tosiasiaa", että meillä Suomessa on ilmeisesti paratiisi ja täällä Namibiassa "oh we are suffering" - kärsitään niin kauheasti. Siihen kärsimyskertomukseen olen työlääntynyt, etenkin kun näkee, miten paljon järjestäytymisellä ja omien oikeuksien vaatimisella ja puolustamisella voisi saada aikaan. Vaadin ihmisiltä paljon: oma-aloitteisuutta ja motivaatiota, ei asiat kenellekään ole valmiina tulleet. Ni!

Inspiraatio! Motivaatio!

Tänään oli viidennen koulutuksen ensimmäinen päivä. Ehkä hermostuttavin koulutus tähän mennessä, sillä koulutettavana oli oma työyhteisöni, Namibian näkövammaisten liiton työntekijät. Tutun porukan kouluttaminen on aina täysin erilaista kuin vieraan joukon eteen astuminen: hermostuttavampaa ja kyseenalaisempaa. Nämä ihmiset tietävät minusta enemmän kuin satunnaiset tuttavat, he ovat nähneet työhuoneeni luovan kaaoksen, tietävät miten teemukilliseni valmistetaan ja ovat vastaanottaneet myös sen kuuluisan "voisko sittenkin kuski hakea vasta tunnin päästä"-puhelun, joka soitetaan sängyn pohjalta, kun elämä tuntuu ylivoimaiselta. Mistä löytyy kantti ja auktoriteetti? Kuunteleeko kukaan? Vielä kun mukaan lisätään tieto siitä, että työyhteisössä on ollut melkoista eripuraa vielä puoli vuotta takaperin ja koulutusaiheisiin on toivottu työkulttuuriin, ammatillisuuteen ja konflikteihin pureutumista, tuntuu kengät suurilta ihan kenelle tahansa tämän tyyppistä kouluttajan uraa aloittelevalle.

No, leijonan kita, siitähän tässä reissussa olikin kysymys.

Mutta mitä vielä! Mikä upea, keskusteleva, hauska, pohdiskeleva, sormella osoitteleva, riehakas ja analyyttinen koulutuspäivä tästä kuoriutuikaan! Päivä, jona afrikkalaiset tulivat lounaalta etuajassa päästäkseen jatkamaan koulutusta. Päivä, jona osallistujat peruivat kokouksiaan lounastauolla voidakseen olla läsnä koko päivän. Päivä, jona kuntoutuksen tädit piti pakottaa lähtemään kotiin!

SWOT-mallin rakentelua

Kosketeltava SWOT tarjoaa oivalluksia.

Mitä me sitten teimme? Aamulla aloitimme tervehtimällä toisiamme nimeltä. Mainittakoon, että tässä vaiheessa minulle selvisi, että työyhteisöön kuuluu henkilö, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Noloa, mutta olihan miekkonen ollut lomalla kuukauden. Sitten tehtiin ryhmäsopimus, johon ihan osallistujista itsestään lähtien kirjattiin asioita kuten käytämme koulutuskielenä vain englantia ja kunnioitamme toisten mielipiteitä. Toki sinne kirjattiin myös pay attention, mitä seurasi kaksi muuta kohtaa, joiden jälkeen joku ehdotti, josko listalle voisi laittaa myös pay attention. Oh well.

Pistekirjapainon työntekijät SWOT-analyysin parissa.

Päivän ensimmäinen varsinainen pähkinä liittyi jo tutuksi tulleeseen SWOT-analyysiin. Se oli noin 14 osallistujasta ennalta tuttu neljälle, mikä oli juuri sopivaa. Legopalikat aiheuttivat suurta ihastusta ja oivalluksia ja niitä hairahtui tarkkailemaan myös uusi projektipäällikkö, joka vielä lounastauollakin kävi niitä hiplailemassa. Mahtavaa! Analyysit tehtiin kolmessa porukassa: sihteeristö teki omansa, pistekirjapaino omansa ja kuntoutusyksikkö omansa. Työt esiteltiin ja niitä kommentoitiin ja täydennettiin esitettyjen kysymysten pohjalta. Olen erityisen kiitollinen uudesta projektipäälliköstä Haroldista, joka osittain uutuutensa taakse vetäytyen velmusti kyselee myös itsestään selviä asioita, jotta niistä saadaan aikaan keskustelua. Huipputyyppi!

Sihteeristö oman analyysinsa parissa.

SWOTin pohjalta kukin ryhmä valitsi heikkouden tai mahdollisuuden, johon pureuduttiin tekemällä toimintasuunnitelma. Toimintasuunnitelman pohjana käytettiin SMART-mallia, jossa suunnitelmaa tasapainotetaan eri kriteereiden pohjalta. Malli on abstrakti ja sitä käyttämällä saa nopeasti kuvan siitä, millä tasolla osallistujien taidot ovat. Kokemattomien kampanja- tai toimintasuunnitelmat ovat usein epärealistisia joko suuruudenhullun kokoluokan tai mahdottoman aikataulun vuoksi. Pistekirjapaino päätti laatia itselleen alustavan markkinointisuunnitelman, kuntoutusyksikkö aloitti heikkonäköisten kuntoutusjakson suunnittelun ja sihteeristö paneutui liiton kuntoutustoiminnan saamiseen valtion rahoitettavaksi. Jälleen paljon hyvää keskustelua ja pohdintaa, etenkin edistymisen ja menestyksen mittareita tarkasteltaessa. Sihteeristö työskenteli niin kiivaasti, että heitä oli vaikea saada edes lounaalle.

Atk-ohjaaja Oban kuntoutusyksikön SMART-suunnitelman parissa.

Ruokapuolesta on sanottava, että asiat ovat tasaantuneet. Naistoimikunnan pitopalvelu tekee hyvää namibialaista perusruokaa ja olen saanut syötyä kaiken lautaselle laitetun, helpotus! Aamuteen kanssa on vaalea sämpylä, jonka sisällä oli kylmä nakki ja lounaalla sitten taas pastaa ja majoneesisalattia sekä pari lämmintä, harmaata nakkia. Nakki kuin nakki.

Iltapäivällä esiteltiin SMART-suunnitelmat ja tunnelma oli vähän uninen, vaikka osa väestä kirmasikin lounastauolta takaisin etuajassa. Onneksi ryhmätöiden läpikahlaamisen jälkeen saatiin hihat heilumaan. Kerrattiin niitä tietoja, joita liiton työntekijöillä on heikkonäköisyydestä, sillä heitä on viime vuonna käynyt kouluttamassa suomalainen optikko. Tietoa on paljon, erilaisista arjen haasteista ja näkötilanteiden kirjosta tuntui olevan tiedossa lähes kaikki tarpeellinen, mutta toki uuttakin tuli esille - etenkin uusille työntekijöille. Syntyi myös keskustelua heikkonäköisten ja sokeiden välisestä vastakkainasettelusta ja siitä, kummat ovat vammaisempia, kumpien arki on haastavampaa ja kumpia syrjitään enemmän.

Kuntoutuksen työntekijät tutkivat kuvia Iiriksen kontrasteista.

Kertauksen jälkeen oli tarkoitus siirtyä suoraan kontrastikisaan, mutta kävi ilmi, että uudelle projektipäällikölle oli epäselvää, mitä kontrastilla tarkoitetaan. Kaivoin esille Suomen Näkövammaisten Keskusliiton henkilökunnan avulla valitut kuvat kontrasteista. Jaoin ne pareittain osallistujille tarkasteltaviksi ja kukin pari sai sitten kuvailla, mitä kuvassa oli ja mikä teki ratkaisuista hyviä. Minä täydensin, kuvat kiersivät ja niihin suhtauduttiin suurella mielenkiinnolla. Muisteltiin Suomen vierailuja ja koettiin ahaaelämyksiä. "Etelä-Afrikassa on kuntoutuskeskuksessa myös tällaiset [keltasiniset] seinät, se on varmaan hyvä väri!"

Sitten siirryttiin kontrastikisaan. Olin eilen leikellyt kasan erivärisiä korttipohjia pienemmiksi paloiksi, joista koostin kaksi identtistä pakkaa. Jaoin ryhmän kahteen joukkueeseen, joista toisen oli koottava korteista mahdollisimman monta hyvää kontrastia ja toisten mahdollisimman monta huonoa. Aikaa oli kymmenen minuuttia ja kun mainitsin sanan "palkinto", alkoi todellinen työn toiuhu. Toiset saivat 15 paria, joista yksi oli kyseenalainen ja toiset 13, joista yksi oli nerokas, joten lopulta Marianne-pussin sisällöstä oli ammennettava molemmille joukkueille yhtä suuret palkinnot volyymin noustessa ja kovaäänisten puolustuspuheenvuorojen vaatiessa (ihmis)oikeuksia. Lopuksi osallistujat perehtyivät vielä pareittain keskuksen tiloihin ja niiden mahdollisiin vaaranpaikkoihin heikkonäköisten näkökulmasta. Kuntoutusyksikön tädit innostuivat niin, että heitä oli liki mahdoton saada lähtemään kotiin. Loppuvirren aikana meno oli jo hysteeristä, ihmiset nauroivat vatsojaan pidellen ja hihittelivät ja huutonauroivat kuka millekin. 

Hyviä kontrasteja. Etuoikealla uusi projektipäällikkö Harold.

Huonoja kontrasteja kokoava joukkue. Pistekirjapainon Ignasius motivoituu kilpailusta, etenkin jos luvassa on palkinto.

 

Huomenna on vielä toinen päivä. Aamu aloitetaan turistikierroksella keskukseen tutustuen kunkin parin esitellessä esteettömyyshavaintojaan tältä iltapäivältä. Siitä seuraakin sitten aiheenvaihdos: konfliktit ja kommunikaatio. Jännät paikat edessä siis huomennakin!

Girl Talk.

Tänään sunnuntaina ohjelmassa oli taas kirkkokäynti. Pääkaupungissa on sunnuntaina varsinainen pyhätunnelma, aamulla taksin metsästys on nimenomaan metsästystä, liikennettä on vähän. Kaduilla näkyy parhaimpiinsa pukeutunutta kirkkokansaa, muttei juuri muita ja kirkon jälkeen käydään vain pikaisesti ruokakaupassa, sillä yhden jälkeen nekin sulkevat ovensa. Tänään kirkoksi valikoitui Immanuelin seurakunnan luterilainen kirkko Katuturassa. Se on Windhoekin kahdesta luterilaisesta seurakunnasta se tavallisempien ihmisten kirkko - Hosaina, jossa kävin kaksi viikkoa sitten, on varakkaammalle väelle. Tänään taksikuski tiputti minut tienhaaraan ja viittilöi kirkon suuntaa ja lyöttäydyin loppumatkaksi erään perheenisän vanaveteen. Vanaveteen nimenomaan, sillä miehellä oli mukanaan kuusi alle kouluikäistä, jotka vipelsivät kohti kirkkoa helmat hulmuten ja lakerikengät kiiltäen. Se on ihmeellistä, asummehan sentään hiekkalaatikossa. Kirkon portilla odottelin Auneani hyvän tovin, jonka aikana jotakuinkin jokainen niistä useista sadoista kirkkovieraista tuijotti minua reippaasti ja kainostelematta ja liki kymmenkunta kysyi, odotanko jotakuta. Yksi teiniporukka jopa palasi kysymään, että odottelenko vai lähdenkö niiden mukaan. Kiva, tervetullut olo! Kirkon penkissä vieressä istui nuori äiti puolivuotiaan pikkutytön kanssa. Vauvan ihasteluksihan se sitten meni, lapsen hengitys rohisi pahan kuuloisesti ja yskäkin oli, mutta jaksoi silti koko kolmetuntisen messun läpi. Täällä lapset annetaan vieraidenkin tätien syliin aika huoletta, siinä me sitten tutustuimme, pieni vaaleanpunainen neiti pampulat päässään turvonneine mahoineen ja minä, koko tuhatpäisen kirkkokansan ainoa valkoinen vieras.

Kirkon jälkeen seurasi päivän toinen taksihärdelli, johon kuului kovan tuulen mukana lentävää hienoa hiekkaa, tuhatpäisen kirkkokansan vaellus kohti kotejaan, osa lapsilauman ja osa kirkkoon tuomiensa tuolien kanssa. Kirkon ainoa järjestysmies keltaisessa huomioliivissään hätisteli kadunvarteen pysähtyneitä takseja eteenpäin ja torvet soivat liikenteen puuroutuessa. Hurautettiin taksilla naapurustoni lähikauppaan, jonka olemassaolosta olin kuullut, mutta sijaintia en havainnut. Viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa, nyt alkaa kapinallinen vapaus ja yksin suoritetut kauppareissut! Kaupasta haettiin lähinnä erilaisia herkkuja, sillä olimme sopineet Aunen kuuron kampaajaystävä Esterin kanssa treffit parkkipaikalle. Kävelimme yhtä matkaa kotiin, jossa odotti spektaakkeli: pikkuletit valkoisen tytön päähän. Minun ensimmäiset lettini ja Esterin ensimmäinen valkoinen asiakas.

Puoli päätä letitetty!

Peppi Pitkätossu! Keskellä päätä näkyy tekotukan elävämpi väri verrattuna suomalaiseen maantienharmaaseen luonnollisen hiuksen väriin...

Pikaneuvottelut halutusta tukkamallista: pushback/fishtail, eli päätä pitkin kulkevat letit, jotka jatkuvat niskasta selkää pitkin. Välineiden tarkistus: kaksi pakettia irtohiusta ja sakset. Kampaa ei oltu tajuttu ostaa, mutta kamman virkaa hoiti kuulakärkikynä! Lisäksi tarvittiin pari pompulaa ja aika paljon limsaa ja muuta mässyä sekä kamera.

Kolme tuntia ja kuusi euroa, sen verran lettien teko otti. Kampaaja ihmetteli, kun en kertaakaan valittanut kipua, mutta minua oli onneksi valmisteltu etukäteen kaikenlaisin kauhutarinoin, joten tiesin varautua tuntikausien tukisteluun. Niska väsyi eniten, sillä kunkin letin alkuvaihe irtohiusten lisäämisineen vei aikaa ja vaati könötystä epäergonomisissa asennoissa. 

Ehdittiin prosessin aikana keskustella yhtä sun toista. Ruodittiin parisuhteita ja poikaystävien ja vanhempien ensikohtaamsia, avioliittoja, hääperinteitä ja kulttuurien eroja. Miten täällä kaupunkilaisperheissä vanhemmat ja lapset voivat keskustella seurustelusta, seksistä ja hivista, mutta maaseudulla kaikki nämä ovat tabuja. Puhuttiin myös rahasta tai siitä, miten rahasta ei saa puhua tai kysellä. Sen olin havainnut jo itsekin ja osittain siksi on ollut vaikea luovia paikallisten keskellä omine omaisuuksineen, kun ei ole mitään keinoja arvioida, millainen rahankäyttö täällä on tavanomaista.

Namibiassa on korkeat hiv/aids-luvut, virallinen luku kai jossain 13-14% tietämillä. Valtio tarjoaa ilmaiset lääkkeet kaikille tartunnan saaneille, mutta ihmisten on itse maksettava taksimatkat sairaalaan lääkkeiden hakua varten. Lääkehoitoa myös vastustetaan ja etenkin Jumalalta tulevaa parannusta saarnaavia kirkkoja syntyy kuulemma koko ajan lisää. Ihmiset jättävät lääkityksensä, virus etenee aidsiksi ja vie hautaan. Kuitenkin koko ajan suurempi osa ihmisistä osaa hoitaa terveyttään hyvin saamiensa ohjeiden ja valistuksen avulla ja viruksen tabuluonne on lieventymään päin - yhä useammat uskaltavat kertoa sairaudesta avoimesti perheelleen ja ystävilleen. Lääkehoidon lisäksi odottavat äidit testataan ja hiv-positiivisia äitejä lääkitään sekä raskauden että synnytyksen aikana siten, että viruksen tarttuminen lapseen voidaan estää. Valtion jakamia ilmaisia kondomejakin on kuulemma kaikkialla, jopa majataloissa ja baareissa. Tästä inspiroituneena tutkinkin juuri yöpöytäni laatikot ja kas, siellähän niitä.

Heikosta vahvaksi - SWOT-analyysia näkövammaisten kanssa

Ohjelmaani täällä Namibiassa kuuluu kuuden koulutuksen järjestäminen. Koulutuksista kolme ensimmäistä pidettiin Namibian näkövammaisten liiton viidelle alueyhdistykselle. Ensimmäinen pohjoisen yhdistykselle, toinen koillisen ja idän yhdistyksille ja kolmas etelän ja maan keskiosan yhdistyksille. Niitä seurasi nuoriso- ja naistoimikuntien yhteiskoulutus ja vielä on edessä työntekijöiden koulutus ensi viikolla ja koko liiton hallituksen koulutus sitä seuraavalla.

Kuten olenkin jo maininnut, täällä koulutuksiin upotetaan usein valtava määrä eri aiheita, joita kutakin sivutaan ohimennen tai josta yritetään luennoimalla ammentaa tietoa osallistujille mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Myös näihin alun perin kolmepäiväisiin koulutuksiin oli kuhunkin valittu noin 20 aihetta (luitte aivan oikein), joita ei suinkaan karsittu koulutuspäivien määrän typistyessä kahteen. Suoritin jääräpäistä ja raakaa karsintaa jo ensimmäistä koulutusta varten, mutta onneksi sen jälkeen on suhtauduttu varsin suopeasti vielä entisestään kasvaneeseen karsintaan. Olen koulutusotteeltani perusteellinen ja arvostan käytännön harjoituksia ja keskustelua, mitkä vievät aikaa.

Valmiit SWOT-analyysimallit duploista rakennettuna.

Tähän mennessä jokainen koulutus on aloitettu perusteellisella SWOT-analyysilla. SWOT on strategisen suunnittelun perustyökalu, jolla paneudutaan organisaation tai hankkeen sisäisiin ja ulkoisiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Vahvuudet (Strength), heikkoudet (Weakness), mahdollisuudet (Opportunities) ja uhat (Threats) antavat tilanteesta kattavan kokonaiskuvan ja auttavat suuntaamaan huomiota oikeisiin asioihin. Fasilitaattorina minä saan myös runsaasti tietoa kunkin alueyhdistyksen tai toimikunnan kapasiteetista jo analyysin tekoa seuratessani, sillä valmiudet abstraktiin ajatteluun ja analyysiin ovat olleet varsin vaihtelevat. Mukana on ollut niin akateemisia ja SWOT-analyysin entuudestaan tuntevia osallistujia kuin tällaiseen työskentelyyn ensi kertaa törmänneitäkin.

Heikkonäköisiä on koulutuksissa vähemmän kuin sokeita. Heidän kanssaan SWOT-malli rakennetaan fläppipiirrokseksi.

Oman lisähaasteensa tuo osallistujien näkövammojen kirjo. Osa heikkonäköisistä kykenee työskentelemään fläppipaperin ja paksun tussin avulla, mutta valtaosa osallistujista on ollut sokeita. Osa sokoista osaa lukea vain vaivoin ja englannin kielen heikko osaaminen tekee englanninkielisen pistekirjoituksen lukemisesta haastavaa, kun pistelukutaito on omalla äidinkielelläkin usein vain auttava. 

Ensimmäisen koulutusaamun viime hetken valmistelut, pistetekstien tuottamista duplojen kylkeen, klo 06.30.

Hidasta puuhaa, koska kirjoitan pisteitä taululla ehkä muutamia kertoja vuodessa...

Pistekirjoitusta tunteville kerrottakoon, että inhoni lyhennekirjoitusta kohtaan on kasvanut entisestään. Miksi olosuhteissa, joissa englanti ei ole kenenkään vahvin kieli, tuotetaan lyhyitä monisteita käsittämättömiällä lyhennekirjoituksella, jota osaa lukea ehkä joka kymmenes englantia osaava pistelukija? Turhautumista on aiheuttanut paitsi se, etten oman pistelukutaitoni kanssa meinaa löytää oikeita koulutusmateriaaleja, kun suurimman osan otsikot ovat siansaksaa ja toisekseen sekin, että pistekirjapaino on useimmiten tuottanut lyhennemateriaaleja moninkertaisen määrän lyhentämättömään tekstiin nähden eikä materiaaleja siten aina riitä kaikille. Raivostuttavaa! Pistekirjoitusta tuntemattomille todettakoon, että useissa kielissä käytetään toisistaan poikkeavia lyhennekirjoituksia tilan säästämiseksi. Näin esimerkiksi englannissa yhdistetään eräitä yleisiä kirjainyhdistelmiä yhden merkin taakse, jolloin esimerkiksi sana station voidaan kirjoittaa kolmella kirjaimella: st - a - tion. Jos näitä satoja lyhenneyhdistelmiä ei osaa, näyttää kyseinen sana lukijalle vain #a#:lta. Mutkikkaammaksi tilanteen tekee vielä se, että kullakin kielellä on omat lyhennekirjoituksensa, eli esimerkiksi minä kuuden kielen puhujana en kykene lukemaan saksalaista, ranskalaista ja englantilaista lyhennetekstiä eikä näiden maiden pistelukijat toistensa tekstiä.

SWOT-analyysi on mallina visuaalinen, joten jo pelkän mallin selittäminen vaati pohdintaa. Nelikenttä, jossa on kaksi akselia - ulkoinen ja sisäinen, positiivinen ja negatiivinen - ja neljä kenttää eri osa-alueita varten. Suomessa jo päädyin siihen, että paras apuväline löytynee lelukaupasta: duplopalikat. Niitä sitten metsästettiin Verkkokaupasta ja lelukaupoista niin Helsingissä kuin Keski-Suomessakin, minkä lisäksi sain ystävältä lainaan hyvän satsin peruspalikoita. Mutta minkä takia duplot?

Valmis SWOT-malli. Pikkulegojen alustalla duplot "hyppivät" ja niiden kohdistukset eivät pidä paikkaansa, kun niitä on ihmisjoukko käynyt hiplaamassa.

Rakennusalustalle duploilla saa koottua nelikentän oikeaan muotoonsa ja mallia voi rakentaa samalla kuin sitä selittää koulutukseen osallistujille. Matkalaukun tilavuuden kannalta pikkulegot olisivat toimineet duploja paremmin, mutta duploilla on lyömätön etu: paljon pinta-alaa. 2*4-nappulan palikkaan nimittäin mahtuu hyvin liimaamaan pistetekstiä, jota taas tuotin perinteisellä pistekirjoitustaululla ja naskalilla kontaktimuovia muistuttavalle tarrakalvolle. Koska pistekirjoitusta luetaan sormin vasemmalta oikealle, piti teksti liimata duploihin näkevien näkökulmast ylösalaisin. Kun palan kiinnittää alustaan tai rakennelmaan, saa tekstin näin ollen luettua koukistamalla sormet ikään kuin palan yli sen takasivulle. Jos teksti olisi oikein päin palan etureunassa, olisi lukeminen mahdotonta. Oma kehu haisee, mutta saisinko silti jotain selkääntaputtelua kekseliäisyydestä?

Pistetaulu ja pistin/naskali. Kirjoittamine tapahtuu suorakaiteen muotoisiin aukkoihin pistelemällä, yksi kirjain kuhunkin aukkoon. Koska pistämällä pisteet tulevat paperin kääntöpuolelle, tapahtuu kirjoittaminen oikealta vasemmalle ja kirjaimet kirjoitetaan peilikuvina.

Tuskanhikipaja aamutuimaan.

Internal. Yksi SWOT-analyysin elementeistä. Teksti tarrakalvolla duplossa, lukusuunta vasemmalta oikealle. Teksti siis näkevien näkökulmasta ylösalaisin.

Lisää palikoita analyysiin. "Opportunities" on niin pitkä, että teksti jatkuu "kulman" taakse, vihreässä palikassa.

Miten tämä kaikki sitten käytännössä toimi? Pääosin hyvin. Itseäni ajatellen olisi ollut järkevää kirjoittaa paloihin tekstit myös vaikka tussilla tai liimata maalarinteippi kuhunkin, sillä varsinkin jo kootusta mallista eri palikoiden oikeiden paikkojen tarkistaminen vei minulta aikaa, luenhan pisteitä jotakuinkin alakoulun alaluokkalaisten tasoisesti. Onneksi oli värikoodannut palaset, joten tiesin, minkä väristä palaa milloinkin hain.

Työn touhussa. Rakenteilla olevaa mallia siirretään yhdeltä osallistujalta toiselle.

Mallin rakennus vauhdissa.

Duplojen oma rakennusalusta toimi tarkoituksessaan hyvin, mutta toisena alustana mukana ollut harmaa legoalusta pienillä nystöilä ei niinkään. Kun saman mallin kimpussa oli parhaimmillaan neljät tai viidetkin kädet, lähtivät palikat väistämättä vaeltelemaan. Koska ihmisten oppimistyylit ovat erilaisia ja monen ennakkokäsitysten vastaisesti myös heikkonäköisten ja sokeiden joukossa on visuaalisia oppijoita, avasi fyysisen mallin kokoaminen ja koskettaminen analyysin joillekin aivan uudella tavalla. Osalle tilanne oli haastava: informaatiota vieraalla kielellä, kirjallista materiaalia ja kosketeltava 3D-malli. Jos on tottunut omalla kielellä kuunneltaviin luentoihin, niin ymmärrän hyvin tilanteen haasteet.

Kouluttajan kannalta oli kuitenkin riemastuttavaa nähdä ne oivalluksen esiinnostamat hymyt ja se, miten osa osallistujista pystyi kokoamaan mallia itsenäisesti samalla, kun selitin jutun jujua. Eniten aikaa meni niissä ryhmissä, joissa samaa legomallia käytti yli kymmenen sokkoa, jolloin joka elementin lisäämisen jälkeen kierrätin mallia kunkin osallistujan edessä, piirsin mallin ääriviivat toisen käsistä kiinni pitäen ja esittelin kulloinkin malliin lisätyn osan. Hatunnosto kaikille fläppipapereitaa tuijotelleille heikkonäköisille kärsivällisyydestä!

Heikkonäköisten kanssa SWOT-mallin piirtäminen sujui sutjakkaasti.

Mallin rakentaminen vei aikaa. Tässä etsitään "negatiiviselle" paikkaa nelikentän sivulta.

 

Itse analyysin tuloksiin palannen toisessa postauksessa.

Huoltoa ja huolenpitoa.

Taannoisella Pohjois- ja Koillis-Namibian turneella tuli nähtyä varmaan jotakuinkin suurin osa maan pohjoisosan huoltoasemista. Otin niistä teillekin kuvia, nauttikaa. Kuvakimarassa mukana myös kuvia reissun kotimatkan yöpaikasta, roomalaiskatolisen kirkon vierastalosta, jonka puutarha oli ihana värikäs keidas keskellä kuivaa erämaata. Naapurissa ollut kiinalaisomisteinen tiikerifarmikaan ei haitannut, nautiskeltiin auringonlaskusta ja puhtaista lakanoista.

Minusta on pidetty täällä erinomaista huolta. Jopa siinä määrin, että turvallisuuteeni suhtaudutaan suurella neuroottisuudella ja aika-ajoin tuntuu, etten näe toimiston ja majatalon lisäksi muuta kuin Pick'n'Payn ja Shopriten - siis paikalliset ruokamarketit. Arki on toki arkea kaikkialla, töiden jälkeen tulee pian pimeä eikä pimeällä oikein kukaan liiku ainakaan yksikseen. Viikonloppu vaatii taas vähän lisäsuunnittelua, pakko on päästä jonnekin kumpanakin päivänä, ettei seinät kaadu päälle.

Huolehpitoon liittyen vielä vauvakuvakokoelma. Täällä äitiysloman pituus on ymmärtääkseni pari kolme palkatonta kuukautta, minkä jälkeen äidit palaavat töihin, toiset vauvoineen päivineen. Meidän yhdessä koulutuksessa oli kolmikuinen F., jota koulutuksen ajan hoiti yksi keskuksen työntekijöistä. Aina tauon tullen naisväki kirmasi saparo suorana kohti vauvaa, mutta katsokaa nyt noita kuvia - voiko meitä muka syyttää?

Afrikan auringonlaskut, vau.

Aune.

Huoltsikka, jossain Rundun ja Katiman puolimatkassa.

Vakkaripaikka autossa, ei ole ikävä.

Tältä täällä näyttää jotakuinkin kaikkialla: kuivaa ja ruskeaa, kitukasvuista pusikkoa.

Useimmilla huoltoasemilla oli vessa, mikä oli tietysti etenkin mulle ja Aunelle ilahduttavaa. Välillä ainoa vaihtoehto oli puska, mutta kun sekin oli varsin matalaa ja vähäistä, en tullut testanneeksi...

Osa asemista näytti siltä, kuin hiekkalaatikkoon olisi tuikattu pari modernia pömpeliä diginäyttöineen ja kortinlukijoineen.

Täällä tankkaukseen kuuluu toimenpide, jossa koko autoa keinutetaan ja hölskytellään voimallisesti tankkauksen aikana. En ole ihan ymmärtänyt sen funktiota - joko bensaa jotenkin sekoitellaan tai sitä koitetaan saada mahtumaan tankkiin sillä keinoin lisää.

Välillä elämä ponnistaa esiin yllättävissä, ankeissakin olosuhteissa.